1. 1 JOHDANTO
Tässä työssä käsittelemme ihmisen psykososiaalisia kehitysvaiheita. Robert J. Havighurst (lähde)
on tutkinut ja tullut tunnetuksi eri-ikäisten ihmisten kehitystehtäviä koskevista ajatuksistaan.
Hänen mukaansa kehitystehtävät ovat haasteita. Haasteet kohdattuaan ja niistä selvittyään
ihminen voi kehittyä ja siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Erik. H. Erikson puolestaan
tarkastelee kehitysvaiheita ikään kuin kriisien kautta, jolloin jokaisen psykososiaaliseen
kehitysvaiheeseen liittyy oma kriisinsä. Jokaiseen psykososiaalisen kehitysvaiheeseen liittyy myös
omat ohjaukselliset tarpeensa. Tässä työssä tarkastelemme ensin kutakin psykososiaalista
kehitysvaihetta ja sen ominaispiirteitä. Sen jälkeen pohdimme kehitysvaiheisiin liittyviä
ohjaustarpeita ensin yksilön kannalta ja lopuksi yhteiskunnan kannalta.
2 IHMISEN PSYKOSOSIAALISET KEHITYSVAIHEET
Erik H. Eriksonin (Dunderfelt 1992, 215) mukaan ihmisen psykososiaaliseen kehitykseen kuuluu
kahdeksan vaihetta. Jokaisen vaiheen onnistunut läpivieminen on perusta tuleville vaiheille. Tässä
työssä jaottelemme kehitysvaiheet neljään: lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus.
2.1 Lapsuus
Lapsuuden kasvulle on tärkeää saada onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita, jotta lapsi
kehittyisi tasapainoisesti jokaisessa kehitysvaiheessaan (Dunderfelt 1992, 215, Pekkarinen 2007).
Lapsuus jaotellaan tässä työssä seuraaviin vaiheisiin: vauvaikä, varhaislapsuus, leikki-ikä, lapsuus.
2.1.1 Vauvaikä (0–n. 12kk)
Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä suurempi merkitys psykososiaalisen näkemyksen mukaan
lapselle on sillä, että hän tuntee olonsa turvalliseksi. Tämän tunteen hän saavuttaa kokemalla
lämpöä ja läheisyyttä sekä sen, että hänen perustarpeistaan, kuten ruoasta, puhtaudesta, unen
mahdollisuudesta jne., huolehditaan riittävän hyvin. Vauvan toivo on uskoa toisiin ihmisiin. Lapsen
kehityksen perusvaiheisiin kuuluu alussa kokonaisvaltaisuus, jolloin lapsi on yhtä ympäröivän
todellisuutensa kanssa. Vähitellen hän alkaa erkaantua omaksi itsekseen ja tuntea oman kehonsa

2. 2
erilliseksi osaksi maailmaa. Mikäli lapsen perustarpeet jäävät tyydyttämättä ja perusluottamusta ei
synny, niin vaarana on itseensä käpertyminen. (Dunderfelt 1992, 58-59, 220.)
2.1.2 Varhaislapsuus (n. 1 – 3-v.)
Varhaislapsuus on yksilöllisen heräämisen aikaa. Lapsella alkaa muodostua itsenäisyyden ja
ylpeyden tunteita ja toisaalta myös häpeää ja epäilyä esim. omasta pahuudestaan tai
huonoudestaan. Lapsen oma tahto kasvaa ja minä kehittyy. Vanhempien tulee varoa vaatimasta
lapselta kuitenkaan liikoja ja huolehtia siitä, ettei lapsi joudu tekemään liian suuria itsenäisiä
valintoja. Ihmisen kehityksen perusvaiheista tässä iässä opitaan puhumaan ja myös ajattelutaidot
kehittyvät. Motoriset taidot kasvavat entisestään. (Dunderfelt 1992, 61, 63, 220.) Sosialisaation
kannalta varhaislapsuuden vaiheessa lapselle rakentuu käsitys oikeasta ja väärästä sekä samalla
luodaan perusta oikeusjärjestelmän ymmärtämiselle (Dunderfelt 1992, 221).
2.1.3 Leikki-ikä (3 – 6-v.)
Leikki-ikäisen lapsen ilo ja mielikuvitus ovat suuria. Sosiaalinen elämä kasvaa ystävien myötä, ja
leikit alkavat onnistua kavereiden kanssa. Lapsi on itsenäinen osa ympäröivää sosiaalista elämää,
mutta vielä kovin riippuvainen perheestään. Lapsi oppii tässä iässä ympäristön normeja, sääntöjä
ja käyttäytymistapoja. Hän kohtaa itsessään aggressiivisuutta ja seksuaalissävytteisiä tunteita.
Tytöt alkavat kasvaa tytöiksi ja pojat pojiksi. Lapset ovat usein määrätietoisia ja pystyvät
kehittelemään ja toteuttamaan tahtonsa avulla omien suunnitelmiensa mukaisia toimintoja. He
elävät usein ”kuvamaailmassa”, jolloin he esim. samaistuvat leikkien rooleihin ja satuihin.
Määrätietoisuuden vastakohtana oleva estoisuus saattaa liiallisena muodostua toiminnan jarruksi,
jolloin lapsi kohdistaa määrittämättömän uhan pelossa itseensä rankaisun tai tuntee syyllisyyttä.
Sosialisaation näkökulmasta lapsi sisäistää ideaalit peruskuvat elämisestä ja suhteen ottamiseen ja
antamiseen. (Dunderfelt 1992, 69-70, 219-221.)
2.1.4 Lapsuus (6 – 11-v.)
Lapsuus jakaantuu Havighurstin mukaan kahteen osaan. Eri ikäkausiin kuuluvat erilaiset
kehitystehtävät ja vaiheet. Erikson puhuu kriiseistä, elämän persoonallisuuden perusvoimaa
muokkaavista kahdeksasta kriisistä. Suurin osa näistä ajoittuu lapsuuden keskivaiheeseen noin 6 –
12 ikävuoden vaiheeseen. Eriksonin teorian mukaan perusluottamuksen pohja ihmisiin luodaan

3. 3
vauvaiässä, leikki-ikäisen taas tulisi tuntea itsensä jollain lailla merkitykselliseksi ja aloitteelliseksi
edetäkseen hyvältä pohjalta varhaisnuoruuteen (Kuusinen 1995).
Havighurstin mukaan lapsuuden kehitystehtäviä ovat mm. ryhmätoiminnan fyysisten ja
sosiaalisten valmiuksien oppiminen, yleisesti hyväksyttyjen sukupuolenmukaisten
käyttäytymissääntöjen oppiminen, lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perustaitojen
oppiminen, oikeudentajun ja moraalisääntöjen kehittyminen, itsenäisyyden kehittyminen sekä
demokraattisia arvoja heijastavien asenteiden oppiminen (Kuusinen 1995). Koulu ja
harrasteympäristöt ovat merkittävimmät kasvuyhteisöt lapselle. Erilaiset roolimallit ja odotukset
kumpuavat hyvin pitkälti juuri lasta lähellä olevilta tahoilta. Kouluun lähtö ja itsenäiset toimet sen
ympärillä ovat irtiottoa perheestä, mutta varsinaista itsenäistymisen tarvetta ei vielä ole. Koulussa
käynti on lapselle päivittäinen tapa toimia sosiaalisena yksilönä yhteisössä. Eriksonin mukaan
yhteisön jäsenenä lapsi saa kokemuksia vertaisryhmästä, jolloin hän voi toteuttaa itseään muiden
joukossa (Kuusinen 1995, Antikainen 1998).
2.2 Nuoruus
Nuoruuden ajatellaan olevan siirtymäaikaa lapsuudesta aikuisuuteen. Nuori joutuu tavallaan
opettelemaan elämään uudestaan. Aiemmin psykologisessa kirjallisuudessa nuoruutta kuvattiin
kriisien ja myllerrysten ajaksi nuoren elämässä, mutta uusimpien tutkimustulosten valossa suurin
osa nuorista ei koe mitään erityistä kriisiä vaan kehitys on enemmänkin asteittaista, jatkuvaa ja
jopa ennustettavaa (Nurmi ym. 2006).
Nuoruus voidaan jakaa kolmeen erilaiseen vaiheeseen: varhaisvaihe, keskivaihe ja loppuvaihe.
Kuhunkin vaiheeseen liittyy erilaisia tehtäviä ja haasteita (Hägglund, Pylkkänen & Taipale 1978).
Varhaisvaiheessa (13 – 16-v.) nuori voi kokea ihmissuhteissa erilaisia kriisejä. Protestointi
vanhempia ja muita auktoriteetteja vastaan on hyvin yleistä. Nuori solmii uusia ystävyyssuhteita ja
niiden merkitys on suuri. Käynnissä on myös biologinen murrosikä. Keskivaiheelle (16 – 19-v.) on
ominaista identiteettikriisi tai -kriisit. Nuoren minä kokemus alkaa selkiintyä, ja hän kokeilee
rajojaan. Keskivaiheessa nuori voi solmia myös syvällisiä ihmissuhteita. Loppuvaiheessa (19 –
20/25-v.) nuori pohdiskelee omaa asemaansa maailmassa ja ottaa ensimmäiset askeleensa
itsenäisen elämän aloittamisessa. Tähän vaiheeseen kuuluu myös seestyminen (Dunderfelt 1992,
92-93).

4. 4
Nuoruuden kehitystehtäviä ovat Havighurstin mukaan: löytää uusi kypsempi suhtautuminen
molempiin sukupuoliin, löytää maskuliininen/feminiininen roolinsa, hyväksyä fyysinen
olemuksensa ja oppia käyttämään sitä tarkoituksenmukaisesti, tunne-elämän itsenäisyys ja
valmistautuminen avioliittoon ja vastuu taloudellisista asioista. Myös maailmankatsomuksen,
arvomaailman ja moraalin kehittyminen sekä sosiaalisesti vastuullinen käyttäytyminen kuuluvat
tämän vaiheen kehitystehtäviin (Dunderfelt 1992, 94-95).
Murrosiässä biologisen kehityksen ohella kehittyy myös ajattelu. Tietoisuuden laajeneminen ja
kehittyminen antavat mahdollisuuden myös ihanteiden ja ideaalien syntymiseen. Nuori kokee
syviä tunteita pohtiessaan mikä on aitoa ja oikeaa käytöstä ihmissuhteissa tai mikä olisi vastaavasti
moraalisesti väärää. Seksuaalisuuden kasvu on muutakin kuin fyysistä muutosta. Kypsyminen
seksuaalisuuteen pitää sisällään tunnetilojen vaihtelua sekä voimakkaiden halujen ja himojen
tuntemista. Ne tuovat elämään jonkinlaisen kaoottisen, järjenvastaisen elementin. Nuori kokee
asioita ääripäästä toiseen, välillä koetaan synkkiä tummia ajatuksia ja seuraavana hetkenä jotain
aivan muuta. Kysymys on viime kädessä ajattelun ja halujen tasapainosta, molemmat ovat
tarpeellisia mutta keskittyminen toiseen äärimmäisyyteen heikentää toista ja tekee ihmisestä
yksipuolisen (Dunderfelt 1992, 95, 96-99).
Vaikka nuori on valmis sekä psyykkisesti ja fyysisesti, kestää yleensä vuosia, että hän löytää
paikkansa yhteiskunnassa ja elämässä. Näinä vuosina nuori yleensä kypsyy sisäisesti ja monet
kysymykset alkavat saada vastauksia. Se, että nuori saavuttaa täysi-ikäisyyden 18-vuotiaana ja on
vastuussa teoistaan, ei tarkoita, että nuori olisi aikuinen (Dunderfelt 1992, 99-100).
2.3 Aikuisuus
Käsittelemme seuraavassa aikuisuutta erikseen varhaisaikuisuuden (20/25 – 35/40-v.) ja
aikuisuuden (35 – 65-v.) näkökulmasta.
2.3.1 Varhaisaikuisuus (20/25 – 35/40v.)
Varhaisaikuisuus on ihmisen elämässä varsin aktiivista aikaa, johon kuuluu runsaasti sosiaalista ja
yhteiskunnallista toimintaa. Tämän vaiheen kehitystehtäviä yksilöllä ovat mm. elämänkumppanin
valitseminen, perheen perustaminen, lasten kasvattaminen, kodin hoitaminen, ansiotyön

5. 5
aloittaminen, yhteisöllisen vastuun ottaminen ja sellaisten sosiaalisten ryhmien löytäminen, joihin
tuntee kuuluvansa (Dunderfelt 1992, 92). Kaikki nämä ovat ihmiselle merkittäviä valintoja ja
herättävät pohdintoja valintojen oikeellisuudesta.
Varhaisaikuisuudelle on ominaista myös se, että elämän täytyy tuntua (Dunderfelt 1992, 95;
Turunen 2005, 159 – 160). Elämä on spontaania, vapaata ja jopa rauhatonta. Se on myös hyvin
itsekeskeistä. Ulkonaisesti nuori aikuinen on päätöksissään vankka, mutta sisäisesti vielä täynnä
epävarmuutta omien päätöksiensä oikeellisuudesta. Dunderfelt (1992, 96) mukaan kehityksen
painopiste on yksilön sisäisyydessä.
N. 25 ikävuoden jälkeen elämä alkaa usein rauhoittua: opinnot alkavat olla suoritetut, harrastukset
vakiintuvat, ollaan siirtymässä työelämään. Elämässä on käynnissä eräänlainen uudelleen
arvioimisen prosessi, joka saatetaan päätökseensä ennen 30. ikävuotta. (Dunderfelt 1992, 99.)
Ihminen joutuu myös kohtaamaan oman menneisyytensä, ottamaan kantaa lapsuudenperheestä
saamiinsa malleihin. Hän myös kantaa mukanaan aiemman elämänsä varrella sisäistettyjä malleja,
jotka hän joutuu tässä elämänvaiheessa kohtaamaan ja valitsemaan, kuinka hän yksilöllisesti
haluaa niitä toteuttaa. (Dunderfelt 1992, 103). Tätä vaihetta Dunderfelt (1992, 103) kutsuu
”toiseksi puberteetiksi” ja Turunen (2005, 177) puhuu siitä ”aikuisuuden kriisinä” .
Toiselle puberteetille tyypillisiä kehityspiirteitä Dunderfeltin mukaan (1992, 104 – 107) ovat: 1)
Oman arvo- ja ajatusmaailman uudelleen peilaaminen /arviointi. Eli henkilö pohtii, onko hän
valmis seisomaan siihenastisten arvojensa takana ja, jos on, niin mistä syystä. 2) Oman
tunnemaailman kohtaaminen. Henkilö oppii asettamaan rajoja ympärilleen ja sanomaan ”ei”
olematta silti häikäilemätön. 3) Tapojen ja tottumuksien muuttuminen. Elämästä voi kadota
aiempi itsestäänselvyys, ja voi olla vaikea kiinnostua samoista asioista kuin aiemmin. 4) Sosiaalisen
aseman muuttuminen. Monet ovat tässä vaiheessa perustaneet perheen ja sijoittuneet
työelämään. 5) Fyysinen kehitys. Ikääntyminen alkaa näkyä ja tuntua ruumiissa. 30 – 40-vuotiaan
elämänvaihetta luonnehtii juurtuminen, juurtuminen yhteiskuntaan ja omaan sisäisyyteen. Tämä
ikä on vilkkainta perhe- ja työelämän aikaa. 30 on vahva vedenjakaja ihmisen elämässä.
Nuoruuden kuvitelmat saavat realistisempia värejä. Yksilöllisyys nousee myös selvästi esiin,
henkilö tuntee ymmärtävänsä maailmaa ja itseään paremmin kuin aiemmin. Yksilöllisyys voi
muuttua myös egoistisuudeksi. Tämän iän kehitystehtäviin kuuluukin oman paikan tietoinen
rakentaminen. (Dunderfelt 1992, 113- 114.)

6. 6
30 – 40-vuotiaiden naisten ja miesten kehitys on tässä vaiheessa erilaista: naisen elämässä
korostuu tunteiden ja ajatusten todellisuus, kun taas miehelle kaikki eriteltävissä ja analysoitavissa
oleva tuntuu todelliselta. Mies kiinnittyy työhön ja nainen on usein sidottu kotiin. (Dunderfelt
1992, 115.) 30 – 40-vuotiaana ihmisen elämä alkaa kuitenkin olla enenevässä määrin ”jalat maan
pinnalle” –elämää. Elämä pyritään usein järjestämään niin, ettei suuria muutoksia enää tulisi (mts.,
121).
Kun henkilö alkaa lähestyä 40. ikävuottaan, alkaa elämään taas ilmaantua muutospaineita. Hän
havahtuu ajattelemaan, onko se, mitä hänellä on, todella sitä, mitä hän elämältään haluaa. Hän
kokee, että elämään täytyy tulla muutoksia, mutta oivaltaa samalla, etteivät muutokset ole
mitenkään mutkattomia. (Dunderfelt 1992, 132.) 40-vuotiaan siirtymän haasteita ovat oman itsen
kohtaaminen ajatuksen ja tunteen tasolla sekä syvempien elämää ylläpitävien perustuntojen
tasolla, oman yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen paikan löytäminen perheessä ja ihmissuhteissa
sekä työssä ja yhteiskunnassa ja suhteen luominen elämän tarkoitukseen.
Kari E. Turunen (2005, 216 - 217) kiteyttää oivallisesti varhaisaikuisuuden piirteet seuraavasti:
”Varhaisaikuisuus on kokemisen huuman, innostuksen ja levottoman vaeltelun aikaa.
Aikuistuttaessa siirrytään tavallaan ajattelun voiman vaiheeseen, tietämisen ja osaamisen sekä
juurtumisen ja vakiintumisen aikaan. Varhaiskeski-iässä koetaan puolestaan tahdon aukeneminen,
tekemisen vimma ja yhteiskunnallisten asemien tärkeys sekä mahdollisuus tiedostamiseen.”
2.3.2 Aikuisuus (35 – 65-v.)
Merkittävin aikuisuuden kehitystehtävä on muista huolehtiminen. Aikuisuuden ihmissuhteissa on
osattava sopeutua ja osoitettava valmiutta kompromisseihin. Aikuisen minäkäsitys laajenee, ja
aikuinen voikin nuorta tietoisemmin valita, mitä puolta itsestään tuo esille. Tällä kyvyllä on
erityisesti sosiaalipsykologista merkitystä; se edistää yksilön psyykkistä sopeutumista ympäristön
vaatimiin ja usein ristiriitaisiinkin rooleihin. (Dunderfelt toim. 2006, 245.)
Erikson kuvaa aikuisikää uutta luovana, seuraavaa sukupolvea ohjaavana, elämää eteenpäin
vievänä kautena. Kehitystehtävänä on sellaisten esineiden, aatteiden tai toimintojen luominen,
joista on hyötyä itselle/perheelle ja muille sukupolville. Tätä kuvataan tilana, jossa omat

7. 7
elämänkokemukset ja taidot asetetaan muiden käyttöön. Tämä tapahtuma voi johtaa yksilön
tasapainon järkkymiseen, jos toiminta on liian uhrautuvaista. (Dunderfelt toim. 2006, 246.)
Kehitysvaiheessa on vahvaa toisista, itsestään ja luonnosta huolehtiminen. Toisaalta luovuuden
lamaantuminen voi johtaa itsekeskeisyyteen, joka pahimmillaan johtaa ihmisten ja velvollisuuksien
laiminlyömiseen. Keski-iän kriisi voidaan kokea, kun nuoruuden haaveet eivät ole toteutuneet ja
ymmärretään elämän rajallisuus. Syntyy tarve pohtia kuinka käyttää jäljellä oleva elämä.
Kehitysvaiheen loppuvuosina yksilöllä voi tulla tarve kieltää oma vanhenemisensa (ns.
viidenkympin villitys). (Dunderfelt toim. 2006, 245-246.)
2.4 Vanhuus
Eriksonin mukaan vanhuuden tärkein kehitystehtävä on minän eheytyminen. Tarkoituksena on
saavuttaa minän varmuus siitä, että yksilö voi ja haluaa saavuttaa järjestyksen ja tarkoituksen
elämässään eli hyväksyä eletty elämänsä ilman suuria katumuksen, syyllisyyden ja häpeän
tunteita. Omasta elämästä otetaan vastuu, mikä tuo tasapainoa vanhuuden päiville.
Epäonnistuminen aiheuttaa epätoivoa ja katkeruutta eletystä elämästä. Pahimmillaan se johtaa
kuolemanpelkoon, joka saattaa lamaannuttaa ja vaikeuttaa elämää merkittävästi (Lyytinen,
Korkiakangas & Lyytinen 2001).
Vanhuuteen liittyy menneen elämän pohdiskelu ja sen arviointi, mutta tärkeäksi nousee se, kuinka
jäljellä olevan aikansa voisi käyttää mahdollisimman mielekkäästi. Viisaus, koettu tasapaino, on
Eriksonin mukaan avoimuutta ja kiinnostusta elämää ja asioita kohtaan – vaikka kuoleman
ymmärretään olevan jo melko lähellä oleva tosiasia (Lyytinen ym. 2001; Dunderfelt 2004).
3 OHJAUSTARPEET
3.1 Ohjaustarpeet yksilön näkökulmasta
Lasten (0-11-v.) ohjaustarve opinto-ohjauksen näkökulmasta on olematon. Sen sijaan lasten
ohjauksessa on sellaisia sisältöjä, joilla tuetaan lapsen kehittymistä yhteiskunnassa ja aikanaan

8. 8
myös opinnoissa ja työelämässä menestyväksi aikuiseksi. Näinä ikävuosina luodaan vankka pohja
ihmisenä elämiseen ja olemiseen. Keskeisiä asioita, joissa lasta ohjataan, ovat kaikki psyykkiseen ja
fyysiseen toimintaan liittyvät asiat. Merkittävää on sosiaalisten taitojen ja eettisten periaatteiden
omaksuminen. Ohjaustehtäviä pienten lasten osalta tekevät kaikki hänen kanssaan toimivat
aikuiset.
Nuoruusiässä ohjausta saadaan pääosin koulun järjestämänä omalta opinto-ohjaajalta.
Tarkoituksena on edistää itsetuntemusta ja kykyä tehdä itseä koskevia päätöksiä. Merkittävää
tuossa vaiheessa on selvittää omia ammatillisia kiinnostuksen kohteitaan, saada tarvittavaa tietoa
peruskoulun jälkeisistä opiskeluvaihtoehdoista sekä hakeutumisesta toisen asteen opintoihin.
Nuorelle voidaan tarjota mahdollisuutta keskusteluihin ammatinvalinnan psykologin kanssa,
keskustelujen avulla voidaan peilata koulumenestystä ja luontaisia taipumuksia ja lahjakkuutta.
Erityisen tärkeää on nuoruusiässä myös opinto-ohjauksen keinoin pyrkiä ehkäisemään
syrjäytymistä, mikä on merkittävä ongelma perusasteen ja toisen asteen nivelvaiheessa.
Toisen asteen koulutuksessa opinto-ohjauksen avulla voidaan tukea opintojen jouhevaa ja
katkeamatonta etenemistä, puuttua ajoissa mahdollisiin ongelmatilanteisiin (poissaolot,
uupuminen jne.), auttaa keskusteluin tulevaisuuden kannalta oikeiden valintojen (valinnaisaineet,
koulutuspolut yms.) tekemisessä. Jos valittu koulutus osoittautuu virheelliseksi valinnaksi, voidaan
ohjauksen avulla yrittää löytää sopivampi koulutus ilman, että opiskelija jää asiassa oman onnensa
varaan. Toisen asteen aikana opiskelija alkaa päästä jo opintososiaalisten etujen piiriin. Näistä
eduista hän tarvitsee tietoa ja usein ihan konkreettista apua. Toisen asteen päättövaiheessa
ohjaukselliset tarpeet kohdistuvat jatko-opintomahdollisuuksista tiedottamiseen ja tukeen
hakevavaiheessa. Ammatillisen perustutkinnon suorittaneet siirtyvät mm. te-toimistojen
ohjauksen piiriin.
Korkea-asteelle tyypillinen ongelma ovat pitkät valmistumisajat. Opiskelija on jo täysi-ikäinen, siis
yhteiskunnan mittapuiden mukaan aikuinen ihminen. Elämänvaihe on kuitenkin vielä kovin
levotonta, vanhempien luota on muutettu pois, sosiaalinen kontrolli vähenee eikä opintojen
etenemistä seuraa juuri kukaan muu kuin opintotuen myöntäjätaho. Tässä vaiheessa ohjauksen
määrä on kuitenkin minimaalista ja opintoaikojen lyhentämiseksi varsinkin opintojen
ensimmäisinä vuosina tarvittaisiin jämäköitäkin ohjauskeskusteluja ja opintojen edistymisen
seurantaa sekä tukea myös arkipäivän ratkaisuihin liittyvissä asioissa.

9. 9
Usein kuvitellaan, että aikuiset ovat elämänkokemuksensa kautta hyvinkin itseohjautuvia, mutta
näin ei välttämättä aina ole. Toinen varsin yleinen ajatusmalli on se, että oppimiskyky heikkenee
iän myötä ja opiskelu on siten työläämpää. Nurmi et. al (2010, 177) toteavat kuitenkin, että
ihmisen kognitiiviset kyvyt eivät vielä varhaisaikuisuuden vaiheessa merkittävästi heikkene, vaan
itse asiassa monessa suhteessa varhaisaikuisuuden myöhäiset vuodet ovat optimaalisia. Tuolloin
kiteytynyt älykkyys vielä kasvaa eikä sujuva älykkyys ole alkanut vähentyä. Tämä on myös
merkittävää aikaa asiantuntijuuden kehittymiselle.
Aikuisella on kokemuksen kautta saatua harkintaa, joka vähentää virhesuorituksia, joten
ohjauksessa tulee huomioida aikuisen aiempi osaaminen ja kokemus. Aikuisten aikaisempia
kokemuksia tulisikin aikuisopetuksessa kunnioittaa ja hyödyntää, koska ne auttavat opiskelijaa
pääsemään parempiin suorituksiin (Tahvanainen 1979: 37, 39).
Aikuisuuteen voi liittyä monenlaisia ohjaustarpeita. Yhtenä hyvänä esimerkkinä aikuisten parissa
tehtävästä ohjaustyöstä ovat erilaiset ohjaavat koulutukset, jonne hakeutuvat / lähetetään ne,
joilla syystä tai toisesta on alanvaihto edessä tai jotka eivät ole kyenneet sijoittumaan
työmarkkinoille. Ohjaava koulutus on heille foorumi, jossa he ohjausalan ammattilaisen kanssa
saattavat peilata menneisyyttään ja etsiä ja kokeilla uusia polkuja. Se on paikka jossa elämää
saattaa jäsentää uudelleen. Tärkeää on myös se, että koolla on muitakin, jotka ovat samassa
veneessä. Yhteistoiminnallisesti ja luottamuksen ilmapiirissä voi miettiä, millaisia mahdollisuuksia
kullakin on ja miten elämää (=työelämää) voisi jatkaa edelleen.
Kokoavasti voisi todeta, että aikuisten (ainakin hakevassa vaiheessa) ohjaustarpeita ovat a)
tiedontarve (mitä voi opiskella, missä ja miten koulutus/tutkinto suoritetaan, miten opinnot
rahoitetaan…), b) elämäntilanteen kartoitus, c) kannustus ja rohkaisu ja d) koulutusjärjestelmän ja
-byrokratian selkiyttäminen ja siinä selviytyminen. Oman lukunsa aikuisten ohjauskentässä
muodostavat erityistä tukea tarvitsevat tai uudessa elämäntilanteessa olevat aikuiset/oppijat
(maahanmuuttajat, pitkäaikaistyöttömät, oppimisvaikeuksista kärsivät, alanvaihtajat).
Yleisesti ottaen ja psykososiaalisesti kehitysvaiheesta riippumatta voidaan todeta, että ohjaustarve
on aina yksilöllinen ja sidoksissa henkilön elämäntilanteeseen (koululainen, opiskelija, työssä,
työtön vai eläkeläinen). Ohjauksessa on selvitettävä yksilökohtaisesti, millaisia tarpeet kullakin

10. 10
ovat ja tarjottava tarkoituksenmukaista ohjausta ja riittävästi ohjauksellista tukea. Kaikille ei siis
voida antaa tukea samalla mitalla, sillä toiset tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset. Ohjauksen
sisältö ja muoto vaihtelevat myös yksilöllisten tarpeiden mukaan. Opinto-ohjaus elämän eri
vaiheissa kiteytyy kuitenkin siihen, että se on ohjausta, tiedotusta ja neuvontaa.
3.2 Ohjaustarpeet yhteiskunnan näkökulmasta
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina noussut käsittelyyn monia opinto-ohjaukseen
ja ohjaustyöhön suoraan tai välillisesti vaikuttavia teemoja. On puhuttu paljon suurten ikäluokkien
siirtymisestä massoittain eläkkeelle ja siitä seuraavasta työvoimapulasta, yhteiskunnan
rakennemuutoksesta ja sen heijastumisesta koulutustarpeisiin, syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä,
opiskeluaikojen venymisestä, eläkeiän nostamispaineista, työurien pidentämisestä ja elinikäisestä
oppimisesta.
Yhteiskunnan etu on se, että nuoret (kaikki nuoret) hakeutuvat opiskelemaan, suoriutuvat
opinnoistaan ja valmistuvat nopeasti sekä siirtyvät jouhevasti työelämään. Opinto-ohjaukseen
kohdistuu selviä kehittämis- ja tehostamispaineita, jotta opiskeluprosessit nopeutuisivat ja
pudokkaiden määrä saataisiin minimoitua. Tähän päämäärään pääsemiseksi opinto-ohjauksen
resursseja tulee lisätä sekä ohjausotetta tulee henkilökohtaistaa vastaamaan kunkin yksilöllisiä
ohjaustarpeita. Tiedon saantikanavia tulee myös lisätä.
Kansalaisten odotetaan entistä pidempään pysyvän työelämässä, mikä merkitsee sitä, että
täydennyskouluttautumisesta ja uudelleen kouluttautumisesta tulee lähes jokaisen arkipäivää.
Etenkin ne, jotka keski-ikäisinä ja pitkän työuran tehneinä joutuvat syystä tai toisesta vaihtamaan
alaa, tarvitsevat tietoa, ohjausta ja neuvontaa monessa mielessä. Onnistuneella ohjauksella
saadaan aikaan hyviä tuloksia – sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta.
Yhteiskunta odottaa työntekijöiltään entistä omatoimisempaa ja itseohjautuvampaa työotetta
(joskin meidän yhteiskunta on myös mahdollistanut yksilön vähäisemmälläkin työpanoksella
tavoitteiden saavuttamisen mm. ryhmän mukainen eteneminen opinnoissa pelkästään
suoritusmerkinnällä). Opinto-ohjauksen tulisikin huomioida entistä vaativampi haaste, että työn

11. 11
tekeminen on pitkälti omien pohdintojen ja ratkaisujen tulosta. Työhön perehtymistä on
lyhennetty ja työtehtävistä tulisi suoriutua mahdollisimman nopeasti työn aloittamisen jälkeen.
Kirjallisuus
Dunderfelt, T. 1992. Elämänkaaripsykologia. Porvoo: WSOY.
Ekola J. & Vaherva T. 1976. Aikuisopetusopas. Keuruu: Helsinki.
Engström Y. 1992. Perustietoa opetuksesta. Valtion painatuskeskus: Helsinki.
Nurmi Jari-Erik, Ahonen Timo, Lyytinen Heikki, Lyytinen Paula, Pulkkinen Lea, Ruoppila Isto. 2006.
Ihmisen psykologinen kehitys. Porvoo: WSOY.
Pekkarinen, V-L. 2007. Elämänkaaren eri vaiheet. PDF-tiedosto. JAMK.
Tahvanainen S. 1979. Aikuinen opiskelijana. Kansalais- ja työväenopistojen liitto ry.
https://optima.jamk.fi/learning/id2/bin/user?rand=49438