SlideShare une entreprise Scribd logo

kandidaatintutkielma_hermansson

•
•
P
Paul Hermansson
1  sur  57
Télécharger pour lire hors ligne
KESKITIEN MOLEMMAT PUOLET Kiinan muuttuvat ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoneuvotteluissa ja valtioidenvälisessä diplomatiassa 2000-luvulla Paul Hermansson Turun yliopisto, valtio–oppi Kansainvälisten suhteiden linja Kandidaatin tutkielma Kevät 2016
TURUN YLIOPISTO Politiikan tutkimuksen laitos HERMANSSON, PAUL: Keskitien molemmat puolet - Kiinan muuttuvat ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoregiimissä ja valtioidenvälisessä diplomatiassa 2000-luvulla Kandidaatintutkielma 44 s., + liitteet 9s. Valtio–oppi Kesäkuu 2016____________________________________________________________________________ Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Kiinan toiminnallaan ilmentämiä ulkopoliittisia roolikäsityksiä 2000-luvulla kahdella erilaisella ulkopoliittisella areenalla. Roolikäsitysten ilmentämisen suhteen keskenään vertailtavina areenoina toimivat tutkielmassa YK:n Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastoneuvottelut, sekä maan valtioidenvälinen diplomatia Hu Jintaon ja Xi Jingpingin hallituskausina. Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan muutos pyritään osoittamaan seuraukseksi sitä ohjaavien roolikäsitysten muutoksista. Toimijoiden ulkopoliittisiset roolikäsitykset aiheuttavat toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Toimijan roolikäsitysten muutokset voivat johtua toimijan roolikäsitysten välisistä roolikonflikteista ja suhtautumisesta muiden toimijoihin sitä kohtaan kohdistamiin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan, kuten Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle niihin kohdistettujen, toisistaan potentiaalisesti eroavien rooliodotusten seurauksena. Analysoitavana aineistona käytetään Kiinan edustajien puheenvuoroja Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokouksissa, sekä Kiinan ulkopoliittista toimintaa koskevaa aikaisempaa tutkimusta. Analyysin tavoitteena on luokitella Kiinan toimintaa mainituilla areenoilla K.J Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy (Holsti 1970) määrittelemiin kansallisten roolikäsitysten kategorioihin. (Liite 1.) Selvittämällä Kiinan ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksia tämän kategorisoinnin avulla voidaan selvittää annetulla aikajänteellä tapahtuneita muutoksia ja kehityskulkuja sen harjoittaman edunvalvonnan laadussa, kansainvälisessä yhteistyökyvyssä ja kansainvälisen integraation tasossa, sekä suhtautumisessa kansainvälisen järjestelmän vallitsevaan voimatasapainoon. Analyysi osoittaa, että Kiinan itsestään ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset ovat muuttuneet annetulla aikajänteellä ilmastoneuvotteluissa sovinnaisemmiksi ja yhteistyökykyisemmiksi, kun taas valtioidenvälisessä diplomatiassa revisionistisemmiksi ja vähemmän yhteistyökykyisiksi. Tutkielma löytää rooliteorian mukaisten mekanismien, kuten rooliodotuksiin suhtautumisen, toimijan kokeman roolirasituksen ja roolienvälisten konfliktien aiheuttamia syitä näiden kahden toisistaan eroavan kehityskulun väliltä. Kiinan diplomatiassa Xi Jingpingin aikana heränneen revisionistisen suuntauksen aiheuttamiin negatiivisiin seurauksiin ja roolirasitukseen suhtaudutaan Kiinan toimesta omaksumalla yhteistyökykyisempiä roolikäsityksiä ilmastoregiimissä menetetyn luottamuksen palauttamiseksi ja maan kansainvälisen aseman kohentamiseksi. Avainsanat: kansainvälinen politiikka, ympäristöpolitiikka, ilmastonmuutos, Kiina, rooliteoria, COP21, UNFCCC, G77, roolikonflikti, roolikäsitys, regiimit, kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö, Etelä–Kiinan meri, Xi Jingping
SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 1 1.1. UNFCCC 3 1.2. Kiina ilmastotoimijana 4 1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä 6 1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa 8 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA 11 2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa 11 2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus 15 2.3. Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa 18 2.3.1 Rooliteorian operationalisointi 19 2.3.2. Moderni rooliteoria 21 2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa 23 2.4. Aineiston valinta 24 3. ANALYYSI 25 3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15 27 3.2. Pariisin ilmastokokous COP21 30 3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa 33 3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen 33 3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön 35 3.4. Ilmastosopu mahdollisena seurauksena roolikonflikteista 38 3.5. Muuttuneet roolikäsitykset ja Kiinan kansainvälinen asema 40 4. JOHTOPÄÄTÖKSET 42 LÄHTEET 45 LIITTEET 51
1 1. JOHDANTO Maailmanlaajuisten ympäristöongelmien asiakysymykset ovat siirtyneet 1980–luvulta lähtien tieteellisteknisiltä areenoilta maailmanpolitiikan ja kansainvälisten suhteiden vaikutuspiiriin. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan kehittymisen myötä kansainvälisten suhteiden oppiala on saanut tarkasteltavakseen uuden koko planeetan tulevaisuuden ja sitä myöten kansainvälisen yhteisön yhteisen turvallisuuden puolesta työskentelevän valtioiden välisen areenan. Ilmaston lämpeneminen lieveilmiöineen omaa useita kauaskantoisia seurauksia ympäristön olosuhteiden lisäksi myös maailmanpoliittisessa katsannossa. Lähitulevaisuudessa eskaloitumaan ennustetut ilmiöt, kuten kuivuminen, aavikoituminen ja äärimmäisten sääilmiöiden yleistyminen globaalissa etelässä ovat omiaan lisäämään globaalia eriarvoisuutta ja ilmastopakolaisuutta parempien olojen perään. (Gardiner 2010, 182.) Kyseessä on valtio– opillisesti ennen kaikkea suuri yhteislaitumen ongelma (Young 1994, 19). Yksikään toimija ei voi ottaa tilannetta hoitaakseen yksin, vaan ratkaisuksi on muodostettu globaalia hallintaa toteuttavia toimielimiä, eli kansainvälisiä regiimejä. Ilmastoregiimi, kuten muutkin laajan jäsenpohjan kansainväliset regiimit, asettaa osapuolilleen suuren vastuun maapallon ja ihmiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta päättämisestä, mutta voi yhtä lailla toimia myös indikaattorina toimijan kokemasta kansainvälisestä asemastaan. Kiina on voimavaroiltaan useimmilla mittapuilla merkittävä toimija kansainvälisessä ympäristössä (esim. Gu, Jing & Humphrey, John 2007), mutta erityisen merkittävän vaa’ankieliaseman omaava avaintekijä erityisesti ilmastoneuvotteluissa (Yu, Hongyuan 2008, 5–6). Pariisin COP21–kokouksessa vuonna 2015 saavutettu sopimus, joka velvoittaa kaikkia osapuoliaan asettamaan rajoituksia hiilidioksidipäästöilleen, on merkittävä askel poispäin Kiinan liittolaistensa kanssa ajamasta taloudellisesta eduntavoittelusta ilmastoregiimissä (esim. Yu, Hongyuan 2008). Kiina on Pariisin sopimuksen myötä ottanut ensimmäistä kertaa konkreettista vastuuta ilmastonmuutoksen globaaliongelman torjunnassa osana kansainvälistä yhteisöä. Neuvottelujen lopputulosten ero on räikeä verrattuna esimerkiksi vuonna 2009 Kööpenhaminassa järjestettyyn COP15–kokoukseen, jossa Kiina liittolaisineen jarrutti neuvotteluja estääkseen sitovan päästörajoitussopimuksen syntymisen (esim. Vihma 2010). 2000–luvun lopulla Kiinan ulkopoliittinen toiminta on kokenut sarjan muitakin merkittäviä muutoksia, jotka ovat nostaneet esiin uutta keskustelua maan nousevasta statuksesta ja sen potentiaalisista vaikutuksista kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon. Xi Jingpingin
2 alaisuudessa vuodesta 2012 lähtien maa on toteuttanut itsevarmaa ja tavoitehakuista, jopa aggressiiviseksikin nimitettyä edunvalvontaa useilla ulkopolitiikan osa–alueillaan (esim. Johnston 2011). Ilmastoneuvottelujen onnistumiseen johtuvat myönnytykset edustavat Kiinan kohdalla poikkeusta tästä trendistä. Pariisin sopimuksen myötä maailman suurimman saastuttajan UNFCCC:n ilmastoneuvotteluissa 2000–luvulla harjoittama vapaamatkustaminen taloudellisten etujen saavuttamiseksi ja voimakas omien liittolaistensa edunvalvonta teollistuneiden, päästörajoituksiin ja rahoitukseen sitoutuneiden teollisuusmaiden kustannuksella on saanut väistyä sitovan päästörajoitussopimuksen hyväksymisen ja sovittelevampien kantojen omaksumisen tieltä ilmastoneuvotteluissa (esim. The Guardian 2015). Taustalla olevat mielenkiintoisimmat tekijät saattavat löytyä tapahtuneiden muutosten ja kehityskulkujen vaikutuksista Kiinan kansainvälisen aseman tulevaisuudelle. Kiinan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä tutkivaa kirjallisuutta on julkaistu paljon ja maan asemaa on määritelty milloin nousevan suurvallan, milloin passiivisen ja sisäänpäin kääntyneen erakon kaltaiseksi (esim. Mearsheimer 2001; Johnston 2003; Mingjang, Li 2009; Ikenberry 2008). Analysoimalla tapahtuneita muutoksia Kiinan ulkopoliittisessa toiminnassa ilmastoneuvotteluissa ja kahdenvälisessä diplomatiassa voidaan selvittää esimerkiksi maan kansainvälisen yhteistyökykyisyyden ja integraation kehityssuuntaa ja maan suhtautumista kansainvälisen yhteisön normeihin sekä kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon. Tämä tutkielma pyrkii selittämään Kiinan valtioidenvälisessä diplomatiassa ja ilmastopolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja niiden välisiä eroavaisuuksia kansainvälisen politiikan rooliteorian keinoin. Rooliteorian mukaan valtioiden ja muiden toimijoiden omaksumat roolikäsitykset muotoutuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden kanssa suhteutuen jatkuvasti uudelleen niitä kohtaan kohdistuviin odotuksiin, ja aiheuttavat toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. (Aggestam 2006, 20.) Joutuessaan harjoittamaan ulkopolitiikkaa ja diplomatiaa usealla eri kansainvälisellä areenalla ja useaa eri toimijaa kohtaan, Kiina joutuu omaksumaan useita erilaisia ulkopoliittisia roolikäsityksiä, jotka eivät välttämättä ole keskenään yhteensopivia ja muuttamaan ulkopoliittista toimintaansa sen seurauksena (Harnisch 2011, 256). Tapahtuneiden muutosten perusteella on syytä uskoa, että Kiinan ilmastoneuvotteluissa harjoittama diplomatia on muuttunut aiempaa sovittelevammaksi ja yhteistyökykyisemmäksi Pariisin ilmastosopimuksen hyväksymisen myötä. Samalla Kiina on toisaalta jyrkentänyt muita
3 ulkopoliittisia kantojaan esimerkiksi alueellisissa kysymyksissä. Syyksi näihin maan ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksiin vastakkaisiin suuntiin voidaan rooliteoreettisin mekanismein nähdä maan suhtautuminen muiden toimijoiden sitä kohtaan kohdistamiin ristiriitaisiin rooliodotuksiin tilanteessa, joka tunnetaan rooliteoreettisessa katsannossa toimijan ulkopoliittisena roolikonfliktina. (Aggestam 2006, 22) Tutkielmassa pyritään selvittämään rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutoksiin johtaneita tekijöitä. Tutkimusongelman lähestymisen avuksi valitaan seuraavat tutkimuskysymykset: a) Minkälaisia muutoksia Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä on esiintynyt Pariisin ja Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen välillä, sekä sen ulkopolitiikassa 2000–luvulla? b) Mistä rooliteoreettisista mekanismeista tapahtuneet muutokset roolikäsityksissä johtuvat? Tutkielmassa selvitetään aluksi Kiinan taustaa ilmastotoimijana ja sen ulkopoliittisia kehityskulkuja 2000–luvulla viimeaikaisten roolikäsitysten muutosten havainnollistamiseksi ja tutkielmaa varten tarpeellisen vastakkainasettelun luomiseksi. Tämän jälkeen tutkielmalle asetetaan regiimiteoreettinen viitekehys ja esitellään rooliteorian soveltamista kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Kiinan ulkopoliittista toimintaa ilmastoregiimissä kannattaa tutkia maan yleisen diplomatian rinnalla erityisesti siksi, että se omaa muista kansainvälisistä regiimeistä poikkeavia piirteitä, ja saadut tulokset voivat näin poiketa valtaosasta muista regiimeistä (esim. Brenton 2013). Analysoimalla Kiinan ulkopolitiikassaan ja ilmastoneuvotteluissa ilmentämiä roolikäsityksiä ja niiden muutoksiin johtaneita syitä voidaan selvittää muutosten taustalla vaikuttavia tekijöitä ja motiiveja, sekä vetää lopulta johtopäätöksiä roolikäsitysten muutosten heijastumisesta maan kansainväliseen asemaan. 1.1 UNFCCC United Nations Framework on Climate Change Convention eli YK:n ilmastonsuojelun puitesopimus on vaikutusvaltaisin ja laajimman jäsenpohjan omaava kansainvälinen instituutio ilmastonmuutoksen ja globaalien ympäristöongelmien kollektiivisen torjumisen sektorilla. Sopimus sai alkunsa vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö -ja kehityskonferenssissa ja astui voimaan 1994 (Young 1994, 83). UNFCCC:n ylläpitämän ilmastoregiimin tehtävä on stabilisoida kasvihuonekaasujen keskittymiä ilmakehässä tasolle,
4 joka estää vaarallisten ihmislähtöisten häiriöiden muodostumista. Ilmastoneuvotteluissa päätösvaltaa käytetään vuosittaisissa Conference of the Parties -sopimusneuvotteluissa. Varsinaista puitesopimusta on täydennetty myöhemmin lisäpöytäkirjoilla, kuten vuonna 2005 voimaan tulleella Kioton pöytäkirjalla, joka asetti ensimmäiset sitovat päästövähennystavoitteet teollistuneisiin ja teollistuviin siirtymätalouksiin luokiteltaville Annex 1- ja Annex 2 -maille. Globaalin keskilämpötilan kohoamista yli 2 celsiusasteen rajoittava jokaista osapuolta kehittyvät maat mukaan lukien päästövähennystavoitteisiin sitova Pariisin COP21- ilmastosopimus hyväksyttiin jokaisen osapuolen toimesta joulukuussa 2015. UNFCCC:n ilmastosopimuksilla on pyritty estämään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia pääasiassa sopimusosapuolten hiilidioksidipäästöjen vuosittaisin maakohtaisiin päästörajoin. Konvention puitteissa on myös luotu puhtaan energian ja ympäristönsuojelun rahoituksen allokointimekanismeja, kuten Clean Development Mechanism ja Global Environmental Facility, joiden välityksellä Annex–maista teollistuneimmat Annex 2–maat ovat velvoitettuja välittämään rahoitusta ja päästöjä ehkäisevää teknologiaa Annex–maihin kuulumattomille osapuolille. Valtiot ovat neuvotteluissa YK:n perinteen mukaan jaettu maantieteellisesti niiden edustamien maanosien mukaan, mutta tosiasiassa useat erilaiset ryhmittyvät omaavat neuvotteluissa suuremman merkityksen. Näitä ovat kehittyvien maiden 133 jäsenen G77, pienten saarivaltioiden kehittyvien maiden 40 jäsenen SIDS, vähiten kehittyneiden maiden 48 jäsenen LDC, EU28, sekä 9 kehittyneen EU:in kuulumattoman maan Umbrella–koalitio. (UNFCCC, 2016.) 1.2. Kiina ilmastotoimijana Analysoitaessa Kiinan osuutta UNFCCC:n neuvotteluissa on mielekästä käydä lyhyesti läpi maan toimintaa määrittävät sisä- ja ulkopoliittiset päätekijät (Zhihong, Zhang 2003, 69). Kiinan tapauksessa sen nopea ja alati kiihtyvä bruttokansantuotteen nousu on korreloinut suoraan hiilidioksidipäästöjen lisääntymisen kanssa (Xing-Ping, Zhang & Xiao-Mei, Cheng 2009, 2710). Maan asemaa kansainvälisenä ilmastotoimijana määrittävät eniten sen ilmakehään aiheuttamat suuret hiilidioksidipäästöt, joiden katsotaan olevan tärkein tekijä liittyen maailmanlaajuiseen ilmaston lämpenemisilmiöön (Gardiner 2010, 82). Fossiilisten polttoaineiden, erityisesti kivihiilen, osuuden lisääntyminen energiateollisuudessa
5 energiantarpeen kasvamisen myötä on aiheuttanut paikallisella ja globaalilla tasolla haitallisia ulkoisvaikutuksia ilmastolle (esim. Ning, Zeng ym. 2008). Teollistumistaan seuranneen talouskasvun myötä Kiina on vuonna 2016 maailman toiseksi suurin talous ja useimmilla mittapuilla myös maailman suurin saastuttaja. Kiina ohitti Yhdysvallat suurimpana hiilidioksidipäästöjen lähdemaana vuonna 2009. Vuonna 2013 maan väkilukuun suhteutettujen hiilidioksidipäästöjen osuus oli 10,3% eli lähes kaksinkertainen toisella sijalla oleviin Yhdysvaltoihin nähden. Vuonna 2016 kaikista globaaleista hiilidioksidipäästöistä 28.03% oli peräisin Kiinasta. (Germanwatch 2016.) Maa sijoittuu viimeiseksi (sijalle 180.) EPI:n seurantaraportin vuosittaisessa ilmanlaadun tutkimuksessa erityisesti sen saastuttavan teollisuuden ja energiatuotannon sivutuotteina syntyvien pienhiukkasten maailman suurimman keskittymän johdosta (Hsu, A. ym. 2016). Kiinan ympäristö- ja energiapolitiikka ovat kohdanneet suuria muutoksia viimeisen vuosikymmenen aikana. Kivihiili hallitsee vielä maan energiatuotantoa, mutta vaihtoehtoiset ja uusiutuvat energiamuodot ovat kasvattaneet maassa profiiliaan jatkuvasti. (esim. Williams 2014.) Energiateollisuuden uudistamisen alkaminen energiaintensiivisestä raskaasta teollisuudesta kohti madaltuvien hiilidioksidipäästöjen mallia mahdollistui lopulta UNFCCC:n Kioton protokollan implementoinnin seurauksena. Kioton sopimuksessa käyttöönotetuissa Clean Development Mechanism- sekä Global Environmental Facility- kehitysprojekteissa UNFCCC:n Annex–maat sitoutuivat avustamaan taloudellisesti kehittyvien maiden hiilidioksidipäästöjen leikkaamista edistävissä toimissa. CDM–projektit mahdollistivat Kiinassa uusiutuvan energian teknologian joustavan maahantuonnin ja rahoituksen. CDM– projekteilla on ollut merkittäviä vaikutuksia Kiinan taloudelliseen uudelleenjärjestelyyn ja saastuttavan teollisuuden modernisoimiseen (Chen, Gang 2009b, 112). 11. ja 12. 5- vuotissuunnitelmansa myötä Kiina on 10 vuodessa rakentanut vertaansa vailla olevan uusiutuvan energian sektorin, sekä asettanut omaehtoisia päästörajoituksia teollisuudelleen. (Williams 2014) Huolimatta maan alati kasvavasta puhtaan energian osuudesta, muodostavat Kiinan energian kokonaistuotannosta edelleen valtaosan erilaiset hiilidioksidi-intensiiviset fossiiliset polttoaineet, joiden osaksi koituu Pariisin sopimuksen hyväksymisen ja ehtojen käytännön toteuttamisen myötä merkittäviä rajoituksia.
6 1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä Kiinan osallistumista Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastoneuvotteluihin on niiden käynnistymisestä lähtien ohjannut joukko tarkoin määriteltyjä tavoitteita. Maan tiedeyhteisö oli alkanut seurata ilmaston lämpenemisen kehityskulkuja UNCED:in vuonna 1992 pidettyyn Rio De Janeiron ilmastokonferenssiin johtaneen prosessin ollessa vielä varhaisessa vaiheessa. Kiinaa kohtaavat ilmastonmuutoksen kiihtymisestä seuraavat uhat tunnistettiin ja otettiin käsiteltäviksi maan poliittiselle agendalle 1990–luvun alussa. Kiinan ajamat poliittiset tavoitteet UNFCCC:ssä sisälsivät kansainvälisen statuksen edistämisen, ympäristöystävällisen teollisuuden kehittämisen, kestävän kehityksen edistämisen, kehitysavun ja teknologisen avun saamisen, kansallisen turvallisuuden tilan parantamisen, kehittyvien maiden reilun ja tasa- arvoisen kohtelun, sekä erityisesti neuvotteluvipuvarren käyttämisen Yhdysvaltoja vastaan aina, kun se oli mahdollista (Zhihong, Zhang 2003, 67). Kiinan päätöksentekijöiden Rio De Janeiron kokousta varten muotoileman ja myöhempiinkin puitekokouksiin vakiintuneen neuvottelustrategian pääpiirteisiin kuuluivat ilmastonmuutoksen ilmiötä koskevien tieteellisten epävarmuuksien artikulointi, osapuolten kansallisen itsemääräämisoikeuden tärkeyden painottaminen etenkin kehittyvien maiden kohdalla näiden talouskehityksen jatkumisen turvaamiseksi, sekä pääasiallisten toimintavastuiden sälyttäminen teollisuusmaille. (Yu, Hongyuan 2008, 56-58.) Kiinan osallistuminen ilmastoregiimin muodostumiseen ja toimintaan 1990-luvulla on jaettu Yu Hongyuanin teoksessaan Global warming and China’s environmental diplomacy haastattelemien maan johtavien virkamiesten toimesta kolmeen erilaiseen vaiheeseen aikavälillä 1990–2008 (Yu, Hongyuan 2008, 56–58). Ensimmäisessä vaiheessa 1990–1992 Kiina ajoi neuvottelujen muotoutumisvaiheessa ennen Rion kokousta ”common but differentiated responsibilities”- doktriinia, ja ilmoitti olevansa valmis osallistumaan tutkimusyhteistyöhön ja ilmastonmuutokseen liittyvän teknologian kehittämiseen, kunhan tästä ei aiheutuisi taloudellisia taakkoja tai rajoituksia maan energiankäytölle. Toisessa vaiheessa 1992–1997 Kiina suostui neuvotteluissa ainoastaan kaikista keskeisimpiin päätöksiin ja pyrki ulkoistamaan kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät toimenpiteet, jotka eivät edistäneet sen taloudellista kasvua, kansainväliselle yhteisölle. Kiinan ilmastodiplomatian strategian kolmanneksi vaiheeksi on katsottu Kioton COP3 - kokouksessa vuonna 1997 hyväksytyn protokollan jälkeinen aika, jota on leimannut erityisesti Kiinan osalta vahva vastustus kehittyville maille asetettaville konkreettisille
7 päästörajoitustavoitteille. Vaihetta on leimannut myös julkilausumissa esiin noussut ”no regrets policy”, eli irtisanoutuminen kaikista ilmastoneuvotteluissa sanelluista vastuista, jotka eivät edistä maan talouskasvua. Kolmannessa vaiheessa Kiina hyväksyi kansainvälisten taloudellisten avustusmekanismien, kuten CDM-projektien, käyttöönoton. (Yu, Hongyuan, 2008, 57–59) Yu Hongyuan nimeää Kiinan ilmastodiplomatian strategiaa vuosina 2002–2006 eniten määrittäneiksi tavoitteiksi kehittyvien ja kehitysmaiden eroavien vastuiden rajanteon, kestävän kehityksen ja teknologisen edistyksen painottamisen, taloudellisen avustuksen jatkumisen, päästöjen vähentämisen ja väistämättömään ilmastonmuutokseen mukautumisen välillä tasapainottelun. Ilmastoneuvotteluissa Kiinan viiteryhmäksi ja liittolaiseksi vakiintui varhaisessa vaiheessa kehittyvistä maista koostuva G77, jonka jäsenvaltioiden kanssa se on ajanut samoja sopimuspäämääriä, sekä antanut useita yhteisiä lausuntoja COP-kokouksissa. G77-maiden rintamaan kuuluu suurin osa neuvottelujen Non-Annex maista, joille Kioton sopimus ei määritellyt sitovia päästörajoituksia. Kehittyvien maiden muodostaman koalition edunvalvojana Kiina sai osakseen suurta suosiota ja legitimiteettiä toistuvasti näiden puolesta kokouksissa. (Chen, Gang 2009, 230.) Kiinan on katsottu toimineen kehittyvien maiden blokin de facto johtajana ilmastoneuvotteluissa (Witthaus 2012, 60). Yhdessä Kiina ja blokin jäsenet saivat sisällytettyä sopimusehtoihin useita kehittyviä maita koskeneita helpotuksia, sekä kehittyneitä Annex-maita velvoittavia taloudellisia ja teknologisia avustustoimia (Brenton 2013, 544). Kiinan toteuttama ilmastodiplomatia ja artikuloima kaksoisasema sekä kehittyvänä maana että suurena saastuttajana mahdollisti sille todellisuudessa suuren vaikutusvallan ja etujen kasautumisen neuvotteluissa. Toistuva vetoaminen statukseen kehittyvänä maana oikeutti Kiinan Clean Development Mechanism -rahoitukseen, sekä Global Environmental Facility - teknologiasiirtoihin. (Hatch 2003, 59–61.) Tämän lisäksi maa sai osakseen merkittäviä kehitystukia Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten ympäristörahastojen toimesta. Menestyksekkäiden neuvottelujen seurauksena käyttöön saamansa avustusrahoituksen turvin Kiina saattoi käyntiin tutkielmassa aiemmin mainitun teollisuutensa modernisaation ja energiasektorinsa asteittaisen muutoksen kestävämpään suuntaan. Kiina onnistui vapaamatkustamaan läpi ilmastoneuvottelujen ilman osakseen määrättyjä leikkausvastuita ja sai näin osakseen merkittävää kansallista hyötyä (Chen, Gang 2009, 232). Kehittyvien maiden yhteydessä esiintyminen on nähty pyrkimyksenä maksimoida ilmastoneuvotteluihin
8 osallistumisesta saavutettavat suhteelliset hyödyt ja minimoimaan samalla riski etääntymisestä G77-maiden blokista sen seurauksena (Kasa ym. 2008, 121). Kiinan neuvotteluissa johtamien G77-maiden vastustus sitovien päästörajoitteiden määräämiselle kaikille neuvottelujen osapuolille muodosti valtaosan ryhmittymien välillä ilmastokokouksissa esiintyneestä vastakkainasettelusta, ja yhteistoiminta ilmastoneuvotteluissa antaakin Kiinasta ja G77-rintamasta yhtenäisen kuvan (Witthaus 2012, 60–61; Liang 2010, 78). Ilman G77-assosiaatiota ja kehittyvän maan roolin ilmentämistä Kiina olisi joutunut ilmastoneuvotteluissa käytännössä taistelemaan kaikkia muita osapuolia vastaan estääkseen itselleen langetettavat päästörajoitukset (Vihma 2010, 9). On huomioitavaa, että Annex-maihin kuulumattomien toimijoiden vastaanottamasta rahoituksesta ja tuesta hyötyivät suhteessa eniten jo G77:n ja Kiinan rintaman valmiiksi korkean talouskasvun asteen omaavat maat, kuten Kiina, Intia ja Brasilia, verrattuna pienempiin, köyhempiin ja ilmastonmuutoksen negatiivisille seurauksille alttiimpiin maihin. Seurauksena hyvinvoinnin ja rahoituksen epätasaisesta jakautumisesta G77:n sisällä on tapahtunut myös eriytymistä ja toimijoiden pyrkimyksiä uusien identiteettien ja viiteryhmien etsimiseen (Brunnée & Streck, 2013, 591). 1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa Kiinan harjoittama ulkopolitiikka henkilöityy voimakkaasti sen johtajana toimivaan kommunistisen puolueen pääsihteeriin, joka toimii politbyroon seitsenjäsenisen pysyvän komitean jäsenenä, sekä sihteeristön päällikkönä (Sujian, Guo 2013, 136). Kiinan harjoittamaan yleiseen ulkopoliittiseen strategiaan ilmastoneuvottelujen alkuvuosina 1990-luvulta lähtien on tutkijoiden parissa liitetty yleisesti maan pyrkimys rauhanomaisen sisäisen kehityksen takaamiseen (Mingjiang, Li 2009, 21–45). Verrattain matalan profiilin ulkopolitiikastaan huolimatta Kiinan kansainvälinen vaikutusvalta lisääntyi sen talouskasvun ja kasvavan kansainvälisen aktivoitumisen myötä. Kiina liittyi 1990–luvulta lähtien useaan monenväliseen kansainväliseen organisaatioon ja lisäsi niissä jatkuvasti osallistumisaktiivisuuttaan. (Yognian, Zheng & Chi, Zhang 2012, 31.) Rauhanomaisen nousun doktriini henkilöityy erityisesti maata 2002–2012 hallinneen pääsihteeri Hu Jintaon johdolla toteutettuun politiikkaan (Jian, Zhang 2015, 14). Maan sisäisten uudistusten ja taloudellisen kehityksen häiriöttömän jatkumisen katsottiin Hu Jintaon aikana vaativan toteutuakseen myös rauhanomaista ja tasapainoista ulkopoliittista
9 ympäristöä (Li & Worm 2011, 70). Kiinan ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa kohdatuista alueellisista kiistoista ratkottiin diplomaattisesti. (Fravel 2005, 82.) 2000-luvulle tultaessa maan päätöksentekijätahot puoluejohtoa myöten olivat ottaneet rauhanomaisen nousun doktriinin ohjenuorakseen ja pyrkivät kehittämään sen osa–alueita erityisesti kulttuurivaikuttamisen taholla haastaakseen länsimaista kulttuurihegemoniaa ja edistääkseen maan julkisuuskuvaa muiden toimijoiden näkökulmasta. Esimerkiksi Kiinalle merkittävänä PR–voittona nähdyt Pekingin olympialaiset 2008 voidaan nähdä tietynlaisena pehmeän vaikutusvallan voimanosoituksena (Giulianotti 2015). Maan 2000-luvulla Kiinan pehmeän vallan doktriinia on kuvattu rauhanomaisen nousun termin lisäksi ”Kiinan mallina”, jonka ihanteina olivat multilateralismi, taloudellinen diplomatia sekä hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen (Mingjiang, Li 2009, 28; Jian, Zhang 2015, 11). Pääasialliseksi ulkopoliittiseksi ohjenuoraksi ajanjaksolle vakiintui taoguang yanghui, eli maan todellisten kykyjen ja valmiuksien salaaminen ja niiden kehittäminen kaikessa hiljaisuudessa (Huldt 2007, 47). Osanotto kansainvälisillä areenoilla, kuten esimerkiksi aiemmassa luvussa kuvailtu Kiinan tavoitehakuinen ja vastuita välttelevä esiintyminen ja osallistuminen ilmastoneuvotteluissa toimii esimerkkinä maan pyrkimyksestä sisäisen kehityksensä turvaamiseen ilman omia sitoumuksia. Vielä vuoden 2012 loppupuolella maan rauhanomaisen nousun ja pehmeän vallan kehittymisen ennustettiin kuitenkin jatkuvan ennallaan ja Kiinan uskottiin ja odotettiin kehittyvän tasaisesti jatkuvasti myös vastuullisemmaksi kansainväliseksi toimijaksi. (Wanfa, Zhang 2012, 635) Vuoden 2012 loppupuolelta eteenpäin pääsihteeri Xi Jingpingin johdolla harjoitettu itsevarma ja Kiinan kansallista intressiä muiden toimijoiden kustannuksella edistämään pyrkinyt toiminta osoittaa uutta suuntaa maan ulkopolitiikassa. Alan tutkimuksessa sitä on kuvailtu ennen kaikkea lisääntyneesti assertiiviseksi. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa assertiivisuus tarkoittaa määrätietoista diplomatiaa, joka toiminnallaan uhkaa aiheuttaa muille toimijoille selvästi aiempaa korkeampia kustannuksia (Johnston 2013, 9). Muutoksiin johtaneet kehityskulut olivat havaittavissa jo Hu Jintaon hallintokauden loppupuolella, mutta ensimmäisenä varsinaisena virallisena ilmaisuna tästä on pidetty vuoden 2013 tammikuussa järjestettyä 18. Kommunistisen puolueen kansankongressia, jossa Xi Jingping totesi, ettei yhdenkään valtion tulisi odottaa Kiinan luopuvan oikeutetuista kansallisista intresseistään liittyen maan itsemääräämisoikeuteen, turvallisuuteen tai kehitykseen. Kansallisen intressin
10 painottaminen puheessa on nähty osittain seurauksena rauhanomaisen kehityskulun näiden intressien toteuttamiselle asettaneille esteille. (Jian, Zhang 2015, 9.) Xi Jingpingin puheissa on esiintynyt maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden intressien (anquan liyi) laajenemista sisältämään maan kehitysintressit (fazhan liyi). Tämän on nähty tarkoittavan Kiinan itselleen varaamaa oikeutta puuttua maan talouskehitystä uhkaaviin tekijöihin esimerkiksi luonnonvarojen ja merireittien saralla voimakeinoin. Uudesta ulkopoliittisesta suunnasta on seurannut entistä tiukemman linjan noudattamista muiden valtioiden kanssa tuleviin kiistoihin. Xi Jingpingin johtamana Kiinan valitsemasta rauhanomaisesta kehityskulusta on tullut vastikkeellista ja maa on vaatinut muilta valtioilta erilaisia turvallisuustakuita tilanteen jatkumiseksi tasapainoisena. (Jian, Zhang 2015, 10.) Kiinan strategiaan on Xi Jingpingin johtajuuden myötä ilmaantunut rauhanomaisen nousun doktriinin rinnalle merkittäviä ulkopoliittisia aloitteita. Maa on pyrkinyt määrittämään itseään tasa-arvoisemmaksi toimijaksi suhteessa perinteisesti hegemonina ja imperialistina näkemiinsä Yhdysvaltoihin. Uudenlaisen suurvaltojen keskinäisen suhtautumisen (da guo waijiao) päätekijöiksi on Kiinan toimesta nimetty molemminpuolinen kunnioitus ja molempien hyötymiseen tähtäävä yhteistyö, jonka seurauksena maiden suhde muuttuisi aiempaa tasa- arvoisemmaksi ja vastavuoroisemmaksi. Toisena merkittävänä aloitteena voidaan nähdä mingyun gongtongti, yhteisen kohtalon yhteisön doktriini, jolla maa on pyrkinyt vahvistamaan asemaansa alueellisena johtajana Etelä-Aasiassa. Kolmantena ulkopoliittisena tavoitteena mainitaan monenvälisten taloudellisten ja kehitysyhteistyösuhteiden ylläpitäminen kehittyviin maihin. (Yang, Jiechi 2013; Jian, Zhang 2015, 14.) Hyvänä konkreettisena esimerkkinä Xi Jingpingin hallituskaudella ilmenneestä assertiivisen ulkopolitiikan suunnasta voidaan pitää rajakiistojen seurauksena kohonneita jännitteitä Etelä- Kiinan merellä. Kiina katsoo alueen kuuluvan sille historiallisesti, vaikkei kansainvälinen laki tätä tunnusta. Kiina on ajanut tavoitteitaan alueella turvautuen voimaprojektioon erityisesti pienempiä, myös aluevaatimuksia omaavia toimijoita, kuten Vietnamia, Filippiinejä, Malesiaa, Bruneita ja Indonesiaa vastaan. (Buszynski 2013, 39.) Kiinan kansanarmeijan toimintaa alueella on kuvailtu opportunistiseksi, provokatiiviseksi ja jopa aggressiiviseksi (Johnston 2013, 7–48). Maan toimintaa alueella on kritisoitu laajasti ja sen on katsottu yleisesti rikkovan kansainvälistä lakia (Buszynski 2013, 44). Etelä-Kiinan merellä on merkittäviä kalavesiä ja se omaa arvioidusti valtavat öljy- ja maakaasuvarannot. Se on korkean prioriteetin strateginen kohde Kiinan merireittien kannalta. (Johnston 2013)
11 Alueellisen aktiivisuuden nousu on nähty Kiinan vastareaktiona Yhdysvaltojen Tyynenmeren- vaikutusvaltaansa lisäämään pyrkineeseen strategiaan (Suisheng, Zhao 2012, 206–207). Kiinan laivastomahdin kyvykkyyden laajennuttua ja kehityttyä rannikkovartiotoimiin kykenevästä vartiolaivastosta toimintasäteeltään kattavammaksi syvänmeren laivastoksi ovat myös sen kannat rajakiistakysymyksiin jyrkentyneet. Myös Itä–Kiinan merellä maa on kiistellyt Japanin kanssa Senkakun saarten hallinnasta ja perustanut alueelle ilmapuolustuksellisen tunnistautumisvyöhykkeen. (Buszynski 2013, 41.) Erityisesti Yhdysvallat ja Japani ovat nähneet toimet alueellisia jännitteitä kohottavina ja tilanteeseen on pyritty puuttumaan erilaisin neuvotteluin ja perustamalla ad hoc -tuomioistuimia tilanteen oikeudelliseksi selvittämiseksi (Jian, Zhang 2015, 13) Kiinan osallistuminen kansainvälisellä tasolla on 2010-luvulla ollut käsittänyt kokonaisuudessaan enimmäkseen sovinnaista kansainvälisen statuksen ja materiaalisten hyötyjen, sekä vastavuoroisen yhteistyön tavoittelemista. (Johnston 2013, 33) Kiinan aiempaa assertiivisemman diplomatian lisääntyminen sovinnaisen rauhanomaisen nousun doktriinin rinnalla Xi Jingpingin alaisuudessa voidaan nähdä maan pyrkimyksenä lisätä voimavarojaan ja suhteellista valtaansa sekä alueellisena, että ulkopoliittisena toimijana. Uudet ulkopoliittiset aloitteet voidaan nähdä pyrkimyksenä luoda kuvaa maasta varteenotettavana toimijana, joka on nyt valmis puuttumaan rauhanomaista kehitystään häiritseviin toimiin tarvittaessa epäsovinnaisesti ja voimakeinoin diplomaattisempien keinojen sijaan. 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA 2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa Arvioitaessa Kiinan itsestään kuvastamia ulkopoliittisia roolikäsityksiä nousee yhdeksi tärkeäksi tekijäksi sen kansainvälisillä areenoilla tavoittelemien etujen laadun määritteleminen, johon kansainvälisen politiikan regiimiteoria tarjoaa työkaluja. UNFCCC:tä käsitellään tässä tutkielmassa kansainvälisenä regiiminä. Regiimit voidaan ymmärtää kansainvälisen järjestyksen ainesosiksi, sellaisiksi kansainvälisiksi instituutioiksi, joihin sisältyvät periaatteet, normit, sekä päätöksenteko- ja toimintatavat suuntaavat ja säätelevät kansainvälistä yhteistoimintaa globaalien ja alueellisten ongelmien eri alueilla (Hakovirta 2012, 166). Regiimit ovat sopimuksenomaisia, kun niiden osanottajat ovat tavoitteellisia
12 toimijoita, jotka haluavat rakentaa ja kehittää keskinäisiä suhteitaan itseään hyödyttävillä tavoilla (Keohane 1989, 105). Kansainväliset instituutiot muodostavat osapuolten välisen foorumin tiedon vaihtamiselle ja oppimiselle muiden toimijoiden tavoitteista ja käytöksestä julkisen diplomatian välityksellä. Toimijat osallistuvat kansainvälisiin regiimeihin vähentääkseen päätöksentekonsa riskejä ja kustannuksia ja saadakseen tietoa muiden regiimin toimijoiden asemista ja intresseistä. Toimijan suhtautuminen kansainväliseen regiimiin ja sen puitteissa toimiminen vaikuttaa muiden toimijoiden suhtautumiseen. Regiimiin osallistuminen ja sen sääntöjen mukaan toimiminen kasvattaa toimijan pehmeää valtaa ja muiden toimijoiden arvostusta sitä kohtaan. Regiimistä pois jättäytyminen herättää epäilyksiä toimijan motiiveista ja heikentää toimijan pehmeää valtaa. (Kydd & Snidal 1995, 115.) Regiimin pelisääntöjen noudattamatta jättäminen saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa toimijan erottamiseen regiimistä, jolla voi olla merkittäviä negatiivisia vaikutuksia toimijan vaikutusvallalle regiimin muihin sopimusosapuoliin nähden (Chen, Gang 2009, 226). Kansainvälisten regiimien toimintamekanismeja ja toimijoiden motiiveja on pyritty selittämään erilaisin mallein, joista kaksi valtasuuntausta ovat neorealismi ja neoliberaali institutionalismi (esim. Rittberger 1995). Neorealistisessa katsannossa toimija pyrkii kasvattamaan voima- ja valtaresurssejaan hyödyntäen vaikutusvaltaansa regiimin sisällä suhteessa muihin toimijoihin saavuttaakseen itselleen suhteellista etua näiden kustannuksella (Krasner 1994, 140). Kansainvälisten regiimien analyysissä realistinen, neorealistinen ja marxilainen suuntaus pyrkivät löytämään regiimien osapuolten toiminnasta ennustettavuutta analysoimalla näiden materiaalisten ja tiedollisten voima– ja valtaresurssien jakautumista. Näihin resursseihin vaikuttavat ilmastoregiimissä esimerkiksi luonnonvarojen hallinta sekä toimijan kyky vaikuttaa globaaliin yhteiseen luonnonvaraan, kuten ilmakehän laatuun yksipuolisesti. Ilmastoregiimissä käytössä oleviin resursseihin vaikuttavat myös toimijaa kohtaavat regiimissä laaditut estot ja kiellot, kuten hiilidioksidipäästörajoitukset, sekä immuniteetti näille kielloille, joka G77-mailla oli ennen Pariisin sopimuksen astumista voimaan. Kieltojen vaikutukset heijastuvat maailmankauppaan ja toimijan kauppakumppaneihin. (Haas 1995, 177) Neoliberaalin institutionalismin katsannon mukaan toimijat pyrkivät regiimissä yhteistyöhön saavuttaakseen jokaisen regiimin osapuolen absoluuttisen hyödyn nousemisen ja suosivat regiimeissä pehmeän vallan, eli soft powerin vaikutuskeinoja määrittääkseen itse regiimin
13 agendaa ja muokatakseen muiden toimijoiden intressejä itselleen suotuisaksi ilman varsinaisten voimakeinojen käyttöä (Nye 2008, 29). Pakkotoimin tai niillä uhkailun sijaan muiden osapuolten preferensseihin voidaan regiimeissä vaikuttaa pitkäjänteisemmin hyvin toteutetulla julkisella diplomatialla ja informaatiovaikuttamisella (Nye 2004, 5). Kansainvälisessä ilmastoregiimissä toimijat pyrkivät yhteisten, yhtenäisten päätöksenteko- ja toimintatavoin toteutettavien sopimusten avulla rajoittamaan ilmastonmuutoksen kansainväliselle yhteislaitumelle aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia ylemmän auktoriteetin puuttuessa (Young, 1994, 140). UNFCCC:n tapauksessa hiilidioksidipäästöjen vähentyessä regiimin tuottamien rajoitussopimusten luoman onnistuneen globaalihallinnan myötä kaikki regiimin osapuolet saavat osakseen absoluuttista hyötyä globaalien ympäristöriskien vähentyessä. Haasin mukaan ilmastonmuutoksen tarkkoja seurauksia ja riskien jakaumaa ei tunneta, joten jokainen regiimin perinteisiltä valtaresursseiltaan vahvimmistakin osapuolista on potentiaalinen häviäjä, mikäli ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat kärjistyvät globaalihallinnan epäonnistuessa. (Haas 1995, 168–173.) Ihmiskunnan selviämisen kannalta tärkeimmän kansainvälisen hyödykkeen, eli ilmakehän, suojeleminen on regiimille vahva moraalinen lähtökohta ja jokaisen toimijan kokema kollektiivinen uhka kannustin yhteistyöhön jo itsessään (Brenton 2013, 542). Ilmastoregiimiä ei tästä huolimatta voi sivuuttaa merkittävänä edunvalvonnallisena areenana. Maailmansotien jälkeen luodut regiimit ovat toimineet usein kaksoistarkoituksessa toimijoiden arvojen ja intressien, mutta myös toimijoiden kansallisen edun toteutumisen valvonnan areenana (Hurrell 1995, 66). Luvussa 1.3. käsitelty kehittyvien maiden ja Kiinan harjoittama taloudellisen kehityksensä turvaaminen ja regiimin kautta myönnettävän tukirahoituksen tavoittelu samalla, kun kehittyneiden maiden edustamien kilpakumppanien talouskasvun edellytyksiä kiristetään säädettyjen sopimusten seurauksena, on esimerkki pyrkimyksestä suhteellisen edun saavuttamiseen regiimin sisällä ja muiden toimijoiden kustannuksella. Myös Kurlantzick toteaa Kiinan lisääntyvän aktiivisuuden monenvälisissä instituutioissa edustavan mahdollisesti peitetoimintaa maan todellisten, jopa poliittisesti aggressiivisten motiivien ajamiseen. (Kurlantzick 2008, 230-231) Kuten tutkielmassa todettiin aiemmin, Kiinan osallistuminen kansainvälisissä regiimeissä ja instituutioissa on 2010-luvulla ollut enimmäkseen sovinnaista (Johnston 2013, 33). UNFCCC on kuitenkin erityisesti Kiinan kohdalla mielenkiintoinen areenavaihtoehto maan ulkopoliittisen toiminnan muutoksen analysoimiseen. Toisin kuin Annex-maat, Kiina on liittynyt verrattain
14 myöhään useimpiin kansainvälisen yhteisön regiimeihin, eikä ole ollut mukana kirjoittamassa niiden sääntöjä (Saich 1999, 211). Toisin, kuin esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostoon tai GATT/WTO:hon, UNFCCC:n perustajajäseniin kuuluu yli 100 ominaisuuksiltaan ja resursseiltaan varsin heterogeenistä valtiota, joista yhdellekään ei ole määritelty regiimin sääntöihin perinteisten voima- ja valtasuhteiden jakautumisesta kumpuavaa säädettyä veto- oikeutta tai siihen liittyvää painotettua ääntenlaskutapaa päätöksenteossa (Brenton 2013, 542). Ilmastoneuvotteluissa Kiina omaa tästä poiketen merkittävämmän aseman luonnollisena veto-pelaajana. Lähes kolmanneksen globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä tuottavan Kiinan yhteistyö regiimissä on välttämätöntä merkityksellisten ilmastosopimusten muodostumista varten (Witthaus 2012, 34). Tilastojen valossa myös Kiinan johtaman G77–rintaman regiimiyhteistyöhön saattaminen on välttämätöntä jäsenmaiden merkittävän tulevaisuuden talouskasvupotentiaalin ja siitä juontuvien ilmastonmuutosta eskaloivien riskien johdosta. Kiinan päätöksentekijät ovat joutuneet enenevässä määrin tavoittelemaan tasapainoa institutionalisoitumista edustavan lisääntyvän globaalin integraation ja suhteellisen edun tavoittelua edustavan oman liikkumatilansa säilyttämisen välillä (Gottwald & Duggan 2011, 235). Kiinan ilmastoregiimissä harjoittaman toiminnan rooleja arvioidaan tässä tutkielmassa sen regiimissä ajamien etujen laadun kautta. Suhteellisen edun tavoittelu regiimin muihin toimijoihin nähden ja näiden kustannuksella ilmentää laskelmoivaa ulkopolitiikkaa, jossa regiimi nähdään areenana toimijan oman edun valvontaan ja sen lisäämisen tavoitteluun nollasummapelin hengessä. Ilmastoregiimin tavoitteita ajamalla toteutettava absoluuttisen edun tavoittelu muiden toimijoiden kanssa globaalin yhteistyön kehyksessä ilmentää toimijan syvenevää institutionalisoitumista, sekä integroitumista ja vastuunottoa kansainvälisessä yhteisössä. Analysoimalla Kiinan toimintaa UNFCCC:ssä voidaan löytää maan ulkopolitiikkaa tällä areenalla määrittävät ja ohjaavat roolikäsitykset, sekä selvittää maan yhteistyökykyisyyden ja institutionalisoitumisen taso suhteessa kansainväliseen yhteisöön. Kansainvälinen yhteisö on terminä sinänsä ongelmallinen. Kirjaimellisesti termi kansainvälinen yhteisö tarkoittaa enemmistöä Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen jäsenvaltioista, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan Yhdysvalloista ja sen liittolaisista koostuvaa valtioyhteisöä, joka on ollut perustamassa suurinta osaa kansainvälisistä regiimeistä ja kirjoittamassa niiden säännöt (esim. Chomsky 2002). Varsinkin ilmastoregiimiä tutkittaessa on huomioitavaa, että Chomskyn
15 nimeämä valtioyhteisö käsittää käytännössä kaikki ilmastoneuvottelujen Annex-maat. Kansainvälisen yhteisön instituutioineen luoma kansainvälinen järjestys on omiaan uusintamaan itseään ja pyrkii sitomaan jäsenensä yhteen rajoittaen näiden välistä kilpailua (Ikenberry 2008, 91). Ilmastoregiimin luvussa 2.1. mainitut erityispiirteet tekevät siitä tästä huolimatta analyysin kannalta hyvän areenavaihtoehdon vastakkainasettelun luomiseksi Kiinan harjoittaman valtioidenvälisen diplomatian kanssa. Maan merkittävä asema veto- pelaajana kattavan ilmastosopimuksen saavuttamisessa tekee sen asemasta merkittävämmän ilmastoneuvotteluissa, kuin muissa regiimeissä. Kansainvälisen yhteisön regiimien tavoitteiden ajaminen ja yhteistyö, jota Pariisin sopimuksen syntyminen ilmentää, nähdään tutkielmassa Kiinan mukautumisena regiimin asettamiin institutionaalisiin rajoitteisiin. Maan merkittävän aseman veto-pelaajana ilmastoregiimissä voidaan katsoa antavan intitutionaalisiin rajoituksiin mukautumiselle erityisen painoarvon. Regiimin tavoitteiden mukainen yhteistyö ja rajoituksiin mukautuminen ilmentää päinvastaista toimintaa verrattuna maan aikaisempaan edunvalvonnalliseen toimintaan ilmastoregiimissä ja Xi Jingpingin aikaisen ulkopoliittisen assertiivisuuden lisääntymiseen. 2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus Johdannossa esiteltyjen tutkimuskysymysten legitimoimiseksi on mielekästä esitellä vielä taustoitusta, joka puoltaa omalta osaltaan käsitystä Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä tapahtuneista muutoksista ja alleviivaa niiden analyysin tarvetta. Kiinasta on odotettu jatkuvasti merkittävämpää osallistujaa ja vastuunottajaa kansainvälisen yhteisön instituutioissa sen taloudellisesta avautumisesta lähtien. Kiinan hiljalleen lisääntyvän osallistumisen kansainvälisissä instituutioissa on katsottu mahdollistavan sille mahdollisuuden kansainvälisen järjestyksen muokkaamiseen sen näkökulmasta aiempaa tasapainoisempaan ja reilumpaan suuntaan. (Xin, Li & Worm 2011, 82.) Kiinan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä on käsitelty paljon alan tutkimuksessa ja eri teoreetikot ovat pyrkineet selvittämään maan valmiuksia suurten voimavarojensa mukaisen, aiempaa merkittävämmän aseman saavuttamiseen vaihtelevin tuloksin. Monet Kiinan suurta potentiaalia arvioivat tutkijat uskoivat sen taloudellisen ja diplomaattisen avautumisen jälkeen maan kykenevän lyhyessä ajassa nousemaan todelliseksi suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle ja tällainen revisionismi nähtiin uhkana kansainvälisen järjestelmän vallitsevalle
16 voimatasapainolle. Joidenkin käsitysten mukaan esimerkiksi Yhdysvaltojen olisi tullut rajoittaa Kiinan integraatiota kansainväliseen järjestelmään, erityisesti markkinatalouteen, sen tukemisen sijasta estääkseen potentiaalisesti aggressiivisen alueellisen hegemonin vaikutusvallan nousun tai vähintään sen hidastamiseksi. (esim. Mearsheimer 2001.) Ylivertaisen kasvupotentiaalinsa seurauksena tapahtunut maan ennakoitu nousu Yhdysvaltojen haastajaksi kansainvälisessä järjestelmässä ei kuitenkaan toteutunut The China Threat -teoreetikkojen ennustusten mukaisesti (esim. Roy 1996). Zbigniew Brzezinski luokitteli maan vuonna 2004 kehitysmaaksi, jolla ei ollut todellista kykyä haastaa Yhdysvaltoja kansainvälisellä näyttämöllä (Brzezinski 2004). Vuoden 2011 alussa erityisesti yhdysvaltalaiset tutkijat olivat vakuuttuneet Kiinan kyvyttömyydestä nousta haastamaan vallitsevaa maailmanjärjestystä. (esim. Nye 2011, Drezner 2011). Maa nähtiin yleisesti osallistujana kansainvälisessä järjestelmässä, mutta sen harjoittama diplomatia oli vahvan ja määrätietoisen sijaan enimmäkseen varovaista ja reaktiivista muutamia tapauksia lukuun ottamatta. Alati kasvavasta globaalista osanotostaan huolimatta Kiinan kansainväliset roolit nähtiin sen voimavaroihin nähden kansainvälisesti passiivisina, häilyvinä ja osittaisina. (Gu, Jing & Humphrey, John 2007, 208.) Matalan profiilin taoguangyanghui -ulkopolitiikastaan huolimatta Kiina oli 1990-luvun alusta lähtien toteuttanut jatkuvasti kasvavaa integraatiota kansainvälisiin instituutioihin ja sen kansainvälinen yhteistyökyky ja aktiivisuus monenvälisillä foorumeilla olivat kokonaisuudessaan kokeneet kehitystä (Johnston 2003, 46). Argumenttia Kiinan muuttuneiden ulkopoliittisisten roolikäsityksisten puolesta voidaan käsitellä myös Robert Gilpinin Power Transition- teorian avulla. Gilpin on teoksessaan War and Change in World Politics jaotellut valtiot ja toimijat asemiltaan kansainvälisen järjestelmän tasapainoa ajaviin ja sitä muuttamaan pyrkiviin toimijoihin (Gilpin 1981, 10–11). Gilpinin teoriaan pohjautuvaa jaottelua käyttää Kiinan ulkopolitiikkaa koskevassa artikkelissaan myös Johnston, joka jakaa valtiot ja toimijat revisionistisiksi ja kansainvälisen järjestelmän status quota mukaileviksi. Tässä katsannossa kansainvälisen yhteisön instituutiot haastava ja niiden normeja rikkova toimija nähdään revisionistisena, kun taas normien mukaan toimiva toimija vallitsevan voimatasapainon eli status quon säilymisen edistäjänä. (Johnston 2003, 6–12.) Näillä kriteereillä Kiinan yleinen diplomaattinen suuntaus on 2000-luvulla määritelty ajoittaisesta epämääräisyydestään huolimatta etenkin Hu Jintaon alaisuudessa asemaltaan integroituvaksi ja kansainvälisen järjestelmän status quota eli vallitsevaa tasapainoa mukailevaksi, eikä revisionistiseksi (esim. Johnston 2003, 49–56; Wanfa, Zhang 2012).
17 Kuten luvussa 1.4. todettiin, alan tutkimuksessa on 2010–luvulla yleistynyt käsitys siitä, että Kiinan harjoittaman ulkopolitiikan luonne on kokenut muutoksia 2010–luvun puolella lisääntyvästi assertiiviseksi, yhteistyökyvyttömäksi ja aggressiiviseksi. Muutosta on pyritty selittämään vaihtelevin syin. Joidenkin teoreetikkojen mukaan Yhdysvaltoja rankasti koetelleen vuoden 2008 talouskriisin seurauksena Kiinan päätöksentekijät arvioivat seurauksena globaalia ja alueellista voimatasapainoa uudestaan uskoen kriisin synnyttäneen valtatyhjiön olevan kriisistä vähin vahingoin selvinneen Kiinan täytettävissä (Scobell & Scott 2013, 112). Toiset teoriat näkevät lisääntyneen alueellisen eduntavoittelun päättäväisenä vastareaktiona Yhdysvaltojen ”return to Asia” -strategian Kiinan rauhanomaiselle ja tasapainoiselle kehitykselle luomille uhkakuville (Jian, Zhang 2015, 16). Muutosta on selitetty myös nationalismin lisääntymisen myötä kansalaisten kasvaneiden suurvaltaodotusten aiheuttamalla paineella. Esimerkiksi Pekingin olympialaiset olivat monelle kansalaiselle symbolinen merkki lopullisen suurvaltastatuksen saavuttamisesta ja seurauksena on syntynyt tarvetta maan kansainvälisen profiilin yleiseen nostamiseen, jota maan Xi Jingpingin aikainen ulkopolitiikka osaltaan kuvastaa (Scobell & Scott, 2013, 111–127). Kansainvälisen oikeuden kyseenalaistavat ja näin kansainvälistä lakia rikkovat toimet Etelä-Kiinan merellä ja muissa alueellisissa kysymyksissä edustavat Johnstonin jaottelun mukaan kansainvälisen järjestelmän voimatason haastamisen ja kyseenalaistamisen lisääntymistä, eli maan harjoittaman ulkopolitiikan muutosta revisionistiseen suuntaan status quota vaalivan toiminnan sijaan. Pariisin sopimukseen asti Kiinan ilmastodiplomaattinen strategia on niin ikään pyrkinyt suojaamaan maan suvereenisuutta ja kansallista etua ja luonut maasta samalla edullista, joskin vastakkainasetteluihin perustuvaa julkisuuskuvaa kehittyvien maiden blokin vastuullisena ja epäitsekkäänä liittolaisena ja tukijana sekä Annex-maiden linjausten vastustajana (Yu, Hongyuan 2008, 55). Kiinan itsestään neuvotteluissa tiheään käyttämä kehitysmaadiskurssi ja G77-maiden kanssa esiintyminen yhteisenä rintamana on onnistuneesti torjunut ryhmittymää kohtaan kohdistettujen päästörajoitusten käyttöönoton ja estänyt näin regiimin tavoitteiden mukaisen jokaisen jäsenen absoluuttisen hyödyn saavuttamisen Pariisin sopimuksen solmimiseen asti. Myöntymällä Pariisin sopimuksen määräämiin sitoviin päästörajoituksiin Kiina asetti talouskasvunsa ja kansallisen etunsa toissijaiseksi verrattuna globaaliin ilmastoyhteistyöhön. Pariisin sopimuksen solmiminen on merkki Kiinan ja G77–maiden
18 liittouman vähentyneestä revisionismista ilmastoregiimin normeja ja sitä kautta kansainvälistä yhteisöä ja sen normeja kohtaan. Sopimuksen saavuttamisen voidaan olettaa edellyttäneen Kiinalta ja G77–mailta myönnytyksiä kansallisten etujensa suhteen ja tämä antaa syitä olettaa, että sopimuksen syntyminen on vaatinut Kiinan assertiivisuuden lieventymistä ilmastoneuvotteluissa. Yhteistyökykyisempi ilmastopolitiikka ilmentää Kiinan kohdalla syventynyttä integraatiota ja mukautumista kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin. Vaikka esimerkiksi Kurlantzick kyseenalaistaa Kiinan monenvälisen yhteistyön lisääntymisen altruistiset motiivit (Kurlantzick 2008, 230- 231), on institutionalisoituminen nähtävä Kiinan osalta selkeästi revisionistisen kehityksen vastaisena kehityskulkuna. Regiimiyhteistyöhön liittyminen nähdään tutkielmassa osoituksena Johnstonin termein (Johnston 2003, 6) vallitsevaa status quota osaltaan toteuttavan yhteistyön lisääntymisestä. Pariisin sopimuksen onnistumiseen osaltaan vaikuttaneet Kiinan oletetusti muuttuneet motiivit voidaan näin nähdä oleellisesti poikkeavina verrattuna Xi Jingpingin Kiinan ulkopoliittista revisionismia edustaviin toimiin. Kiinan kansainvälisen aseman ja toiminnan muutoksella on sen suurista voimavaroista johtuen potentiaalisesti merkittäviä globaaleja vaikutuksia ja sen ulkopolitiikassaan ottamien roolien tarkastelu tarjoaa työkaluja tapahtuneiden muutosten syiden analyysiin. Merkkejä muutoksista maan roolikäsityksissä löytyi alustavasti sekä Kiinan toteuttaman valtioidenvälisen diplomatian ja ilmastoneuvottelujen regiimitason sisältä, näiden kahden ulkopolitiikan areenan väliltä, sekä ajettujen etujen laadun, että revisionistisen ja status quota mukailevan toiminnan erottelun väleiltä. Luvussa 2.4. esiteltävää kansainvälisen politiikan rooliteoreettista analyysiä voidaan käyttää Kiinan itsestään kuvastamien ulkopoliittisten roolikäsitysten määrittelemiseen ja vertailuun keskenään, sekä roolikäsitysten muutosten syiden selittämiseen. 2.3 Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutosta tarkastellaan tässä tutkielmassa rooliteoreettisesta näkökulmasta. Rooli on sosiologian ja sosiaalipsykologian käsite, jolla tarkoitetaan yksilön toistuvaa yhdenmukaista käyttäytymistä vuorovaikutuksessa, sekä muiden toimijoiden tätä toimintaa kohtaan kohdistamia odotuksia. Roolia voidaan pitää toimijan käyttäytymiseen liittyvien normatiivisten odotusten järjestelmänä. (Saaristo & Jokinen 2009, 75–76.)
19 Rooliteoriaa on sovellettu ulkopolitiikan teorian ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Rooliteoria luo yhteyttä toimijakeskeisen ulkopolitiikan tutkimuksen ja rakennelähtöisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen (Foreign Policy Analysis) välille. Kansainvälisessä politiikassa roolilla on perinteisesti viitattu valtion asemaan ja sen odotettuun käyttäytymiseen kansainvälisessä järjestelmässä suhteessa muihin valtioihin. Rooliteoriaa on lähestytty kansainvälisen politiikan tutkimuksessa rationalistisista ja konstruktivistisista lähtökohdista. Perinteisesti rationalistisessa katsannossa toimijoina ovat valtiot, jotka suhteuttavat itseään muihin toimijoihin konkreettisten voimavarojensa keskinäisen jakautumisen perusteella asettuen näin omalle paikalleen kansainvälisessä järjestelmässä roolinsa suhteen. (Breuning 2011, 17–18.) Konstruktivistisessa eli vuorovaikutuksellisessa teoriassa toimijan rooli rakentuu ja kehittyy kognitiivisena prosessina vuorovaikutuksessa toimijan sosiaalisen ympäristön kanssa (Aggestam 2006, 13). Toimijan rooli, eli minäkäsitys (self) koostuu sisäpuolesta I ja ulkopuolesta Me. Minäkäsityksen sisäpuoli I edustaa minäkäsityksen syvintä osaa, johon toimija ei voi vaikuttaa tietoisesti, mutta joka ilmenee sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Minäkäsityksen ulkopuoli Me muodostuu toimijalle välittyvästä muiden toimijoiden I:n tulkinnasta. Toimijan käsitys itsestään, eli rooli, rakentuu siis vuorovaikutuksessa Me:n ja I:n välillä. (Harnisch 2011, 11.) Konstruktivistisessa rooliteoriassa toimijoiden roolinmuodostuksen kansainvälisen politiikan todellisuudessa määrittää toimijan materiaalisten voimavarojen ja sisäisten prosessien (I) vuorovaikutus yhdessä muiden toimijoiden odotuksiin sen toiminnasta (Me). Roolinmuodostuksesta kumpuavasta toimijan roolikäsityksestä seuraa tässä katsannossa sen määrittelemää toimijan toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Breuningin mukaan kansainvälisen politiikan tutkimuksen rooliteoreettinen analyysi on näkemyksiltään pohjimmiltaan konstruktivistinen (Breuning 2011, 25.) 2.3.1. Rooliteorian operationalisointi Artikkelissa National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy kuvaillaan valtioiden roolikäsityksen muodostumista kansainvälisessä ympäristössä (Holsti 1970). Holsti havainnollistaa toimijoiden roolinmuodostamista analysoimalla 18 valtion korkeimpien päätöksentekijöiden 972 virallista puhetta ja löytää niiden perusteella todisteita 17 erilaisesta
20 omaksutusta ulkopoliittisesta roolista, joista yksi valtio saattaa ilmentää samanaikaisesti useampaa kuin yhtä (Holsti 1970, 259), (Liite 1). Holsti selittää valtioiden ulkopoliittisen roolikäsityksen (role conception) ja toistuvien sille ominaisten toimintatapojen omaksumisen olevan seurausta toimijaa (ego) kohtaan muiden toimijoiden (alter) kohdistamista rooliodotuksista (role expectations). Roolikäsitys on Holstin mukaan toimijan käsitys omasta paikastaan osana kansainvälistä poliittista ympäristöä, jonka perusteella se toteuttaa kansainvälispoliittista rooliaan havaittua asemaansa vastaavin päätöksin ja toimin (role enactment), (Holsti 1970, 240). Toimijoiden harjoittaman ulkopolitiikan eroavaisuuksia voidaan Holstin mukaan selittää seurauksena niiden toisistaan poikkeavista roolikäsityksistä. Holstin rooliteorian analyyttinen kehys (Holsti 1970, 240) Holstin rooliteoria voidaan nähdä valtion sisäisen ja ulkoisen toiminnan vuorovaikutuksen keskeisyydestä johtuen pohjimmiltaan konstruktivistisena. Teoria antaa hyviä työkaluja valtion ulkopoliittisen toiminnan analyyttiseen tutkimukseen, mutta tutkittaessa kansainvälispoliittista toimintaa 2000-luvun institutionalisoituneessa maailmassa Holstin teorian valtio– ja päätöksentekijäkeskeisyyden ei katsota itsessään riittävän tämän tutkielman tarkoitusperien saavuttamiseen. Artikkelissaan Holsti määrittää valtion ulkopoliittisen
21 toiminnan ensisijaisiksi määrittäjiksi päätöstentekijöiden tekemän roolinmäärityksen, valtion sisäiset tarpeet ja intressit, sekä ympäröivän todellisuuden merkittävät tapahtumat ja kehityskulut (Holsti 1970, 243). Holstin teorian mukaan yhteisöllisen normin, eli alterin, kuten tässä tutkielmassa UNFCCC:n muiden osapuolten ja kansainvälisen yhteisön, vaikutus väistyy siis tarvittaessa toimijan sisäisten tekijöiden ja motiivien, eli egon, tieltä roolinmuodostuksessa. Holstin teoriassa National Role Conception sivuuttaa alterin, eli muiden toimijoiden kohdistamien rooliodotusten vaikutuksen toimijan roolinmuodostukseen asettaen sen toissijaiseksi tekijäksi ulkopoliittisen toiminnan selittämisessä. 2.3.2. Moderni rooliteoria Artikkelissaan Conceptualising the Minefield: Role Theory and Foreign Policy Learning Sebastian Harnisch kritisoi sitä, että Holstista lähtien alan tutkijat ovat tutkineet roolinmuodostusta ainoastaan valtioiden johtavien päätöksentekijöiden toiminnan seurauksena ohittaen taustalla vaikuttavat demokraattiset ja byrokraattiset tekijät. Varhaiset rooliteoreetikot Holsti mukaan lukien näkivät roolinmuodostamisen egon dominoimana ja alterin pienemmässä roolissa johtuen verrattain heikoista instituutioista ja vasta kehittymässä olleesta keskinäisriippuvuusajattelusta. Tällöin päätöksentekijöiden havainnot kansallisesta roolinmuodostuksesta olivat avaintekijöitä valtion roolinmuodostamisen ymmärtämiseen päätöksentekijöiden määritellessä suhteellisen vapaasti valtiollisen roolikäsityksen sisällöt. Nykyaikainen rooliteoreettinen analyysi vaatii myös kansainvälisen järjestelmätason ja muiden toimijoiden ottamista huomioon pelkän egon hallitseman yksilötason sijasta analysoitaessa toimijoiden ulkopoliittisten roolikäsitysten muotoutumista. (Harnisch, 2012.) Modernin rooliteorian katsannossa varsinaisena analyysin tasona toimii koko kansainvälinen järjestelmä. Kansainvälisen järjestelmän rakenteiden ja yksittäisten toimijoiden ulkopoliittisen roolinmuodostuksen välille pyritään muodostamaan siltaa analysoimalla toimijoiden jatkuvaa itsensä suhteuttamista kansainväliseen järjestelmään. Toimijat muodostavat ulkopoliittiset roolinsa suhteessa sisäisiin identiteetin ja kulttuurin lähteisiinsä, käyttäen hyväkseen myös konkreettisia voimavarojaan. Samalla toimijan roolinmuodostukseen vaikuttaa kognitiivinen perspektiivi, eli päätöstentekijöiden muuttuvat käsitykset valtion asemasta kansainvälisessä järjestelmässä. (Breuning 2011, 26.)
22 Harnischin esittelemässä interaktionistisessa katsannossa valtiot ja muut kansainväliset toimijat ovat sosiaalisia rakenteita, jotka muokkaavat sisäisten päätöksentekijöidensä ja lainsäätäjiensä institutionaalisia rooleja, jotka puolestaan muokkaavat valtion ulkopolitiikkaa. Institutionalisaatiolla, kansainvälisellä työnjaolla ja demokratisaatiolla voidaan perustella se, että sekä sisäiset (ego) ja ulkoiset (alter) odotukset voivat vaikuttaa toimijoiden roolikäsitysten muotoutumiseen tasavertaisesti. (Harnisch, 2012, 49.) Aggestam esittää toimijoiden ja rakenteiden välille vielä linkkiä, jotta toimijan ulkopoliittisiin valintoihin vaikuttava institutionaalinen näkökulma voidaan ottaa rooliteoreettisessa analyysissä huomioon (Aggestam 2006, 14). Instituutiot, kuten UNFCCC, osallistuvat myös toimijoiden roolinmuodostukseen, koska toimijoiden odotetaan toimivan tietyillä tavoilla tietyissä instituutioissa. Instituutioihin määrittyneet normit, pelisäännöt ja odotukset rajoittavat toimijoiden käyttäytymistä. Roolit opitaan ja sosialisoidaan instituutioissa neuvottelujen interaktiivisessa vuorovaikutusprosessissa ja ne ovat moninaisia ja alati muuttuvia. Toimijat määrittelevät roolejaan laskelmoivasti ja tavoitehakuisesti vuorovaikutuksessa preferenssiensä ja institutionaalisten rajoitteiden välillä. Ulkopoliittinen roolinmuutos voidaan havaita seuraamalla, mille rooleille toimijan identiteettidiskurssi milloinkin antaa tai ei anna arvoa. (Aggestam 2006, 16.) Analyyttinen kehys roolianalyysille (Aggestam 2006, 26)
23 2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa Muodollisen ja epämuodollisen institutionalisoitumisen jatkuvan lisääntymisen seurauksena rooleja muodostavat valtiot ja ei-valtiolliset toimijat kohtaavat jatkuvasti kasvavan määrän ulkoisia rooliodotuksia erilaisilta tahoilta. Toimijat ilmentävät vaihtelevia rooleja valtioita ja ei- valtiollisia toimijoita, alueellisia organisaatioita, sekä kansainvälistä yhteisöä kohtaan. Globalisaation ja keskinäisriippuvuuksien lisääntyessä institutionalisaatio pakottaa toimijat toisaalta mukautumaan institutionaalisiin rajoitteisiin ja pelisääntöihin, mutta toisaalta ilmentämään useita erilaisia kansainvälisiä, valtioidenvälisiä ja globaaleja rooleja, jotka eivät ole välttämättä toistensa kanssa yhteensopivia. Lisääntynyt omaksuttujen roolien välinen monimutkaisuus voi johtaa institutionaaliseen muutokseen. (Harnisch, 2012, 49.) Toimijoiden roolit ovat melko pysyviä, koska niiden tehtävänä on määrittää päätöksentekijöille selkeitä ja jatkuvia toimintatapoja. Tietyissä tilanteissa toimijoiden roolikäsitykset voivat kuitenkin kohdata muutoksia. Toimijat muuttavat roolikäsityksiään ja roolin mukaan käyttäytymistään maksimoidakseen hyödyn, turvatakseen legitimiteettiään ja sisäistäessään uusia arvoja ja normeja toimintaansa lisääntyneen informaation vaikutuksesta. Toimijoiden roolikäsitysten ajoittaisen muutoksen yhden selityksen muodostavat niitä kohtaan alterin toimesta kohdistuvat ja mahdollisesti keskenään ristiriitaiset rooliodotukset, jotka ovat omiaan aiheuttamaan toimijalle rooliensisäisiä ja roolienvälisiä konflikteja. Roolikäsitysten muutos voi olla reaktio roolikäsitysten sisäisiin tai niiden välisiin konflikteihin. (Harnisch 2011, 256.) Roolikonflikti syntyy, kun toimijan ilmentämät hallitsevat roolikäsitykset ovat keskenään ristiriidassa. Toimijan ilmentämät roolit syntyvät erilaisissa institutionaalisissa sisäpoliittisissa ja ulkopoliittisissa konteksteissa. Usean roolikäsityksen samanaikainen ilmentäminen eri areenoilla johtaa väistämättä ilmennettyjen roolien välisiin epäselvyyksiin ja kompromisseihin, jotta alterin toimijaan kohdistamiin kilpaileviin rooliodotuksiin voitaisiin vastata. (Aggestam 2006, 23.) Toimijan todellisen roolikäsityksen sekä alterin sitä kohtaan osoittamien odotusten välillä tapahtuvaa ristiriitaa on kutsuttu roolirasitukseksi (role strain). Roolirasitusta esiintyy, kun toimija joutuu toimimaan jonkin alterin odotuksia vastaan (esim. Wehner 2016, 65). Roolikonfliktin ja roolirasituksen seurauksena toimija pyrkii muodostamaan uusia roolikäsityksiä, tai muokkaamaan jo olemassa olevia roolikäsityksiään ratkaistakseen niitä kohtaan kohdistettujen odotusten ja ulkopoliittisen minäkuvan väliset ristiriidat.
24 Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan muutos nähdään seurauksena sitä ohjaavien roolikäsitysten muutoksista. Toimijan roolikäsitysten muutos nähdään seurauksena mahdollisista ulkopoliittisista rooliensisäisistä tai välisistä roolikonflikteista ja suhtautumisesta alterin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan, kuten Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle muiden toimijoiden ja instituutioiden, eli alterin niihin kohdistamien, toisistaan potentiaalisesti eroavien rooliodotusten seurauksena. Toimijan itsestään kuvastamat ulkopoliittiset roolikäsitykset ovat tuloksia prosessista, jossa ego suhteuttaa itseään jatkuvasti maailmanpoliittisiin trendeihin ja muiden toimijoiden eli alterin sitä kohtaan osoittamiin vaatimuksiin ja odotuksiin kansainvälisessä järjestelmässä. Roolikonflikti aiheuttaa toimijalle roolirasitusta reaktiona kilpaileviin rooliodotuksiin, kun toimija joutuu toimimaan alterin odotuksia vastaan. 2.4 Aineiston valinta Tässä tutkielmassa käytetään analysoitavana aineistona Kiinan virallisten edustajien puheita UNFCCC:n Conference of the Parties –kokouksista. Tutkielmassa pyritään löytämään aineistoista vastaukset tutkimuskysymyksiin etsimällä Kiinan ilmastoneuvotteluissa esittämien puheiden ilmentämien roolikäsitysten ja maan ulkopoliittisten roolikäsitysten yhtäläisyyksiä, eroja ja muutoksia. Kiinan aiemmin ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset määritellään käyttäen hyväksi alan aiempaa tutkimusta (esim Johnston 2003; Fravel 2005; Mingjiang, Li 2009; Jiang, Zhang 2015; Buszynski 2013). Kiinan ulkopolitiikasta laaditun aikaisemman tutkimuksen aineiston vertailua tässä tutkielmassa tehtävän puheiden sisällönanalyysin kanssa voidaan perustella sillä, että esimerkiksi tutkielman premisseille merkittävä Pariisin ilmastokokous on tapahtunut lähihistoriassa, jolloin myös sitä käsittelevää vertaisarvioitua kirjallisuutta ja tutkimusta on saatavilla vähän. Kiinan toiminnan ilmastokokouksissa saattamiseksi vertailukelpoiseksi tutkimuksen aikajänteellä Pariisin ilmastokokouksen kanssa vertailtavaksi puheeksi valikoitui Kööpenhaminan COP15– kokouksessa pidetty puhe vuodelta 2009. Hu Jintaon hallintokaudella pidettyyn kokoukseen kohdistettiin suuria odotuksia, mutta kokous ei saavuttanut sitovaa ilmastosopimusta muun muassa Kiinan vahvan esiintymisen seurauksena (esim. Christoff 2010), ja se tarjoaa näin hyvän vastakohdan yleisesti onnistumisena pidetylle Pariisin ilmastokokoukselle.
25 3. ANALYYSI Tässä luvussa analysoidaan Kiinan Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten puheissaan ilmentämiä roolikäsityksiä ja verrataan niitä maan ilmastoneuvottelujen ulkopuolella harjoittaman ulkopolitiikan roolikäsityksiin. Kiinan ilmastoneuvotteluissa ja ulkopolitiikassa tapahtuneen toiminnan muutoksen syitä ja mekanismeja pyritään havainnollistamaan modernin rooliteorian keinoin Holstin määrittelemien roolikäsitysten erityispiirteiden toimiessa analyysia ja kategorisointia avustavana työkaluna. Roolikäsitysten määritelminä käytetään Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy löytämiä roolikäsityksiä. Holstin määrittelemiin pohjautuvia roolikäsityksiä on hyödynnetty aiemminkin rooliteoreettisessa tutkimuksessa tuloksellisesti, (esim. Grossman 2003; Shaddox 2012) joten niiden katsotaan riittävän tulosten saavuttamiseen tässäkin yhteydessä etenkin tarkkailtavien ja vertailtavien ulkopoliittisten areenoiden toisistaan poikkeavien erityispiirteiden ansiosta. Sisällönanalyysin tavoitteena on löytää Kiinan ilmastoneuvottelujen puheissa ilmenneitä todisteita niissä ilmenevien roolikäsitysten eroavaisuuksista ja muutoksesta. Sisällönanalyysin jälkeen Kiinan vastaavan aikavälin roolikäsitykset pyritään tunnistamaan maan valtioidenvälisestä diplomatiasta aikaisemman tutkimuksen perusteella. Tämän jälkeen käydään läpi eri toimijoiden ja instituutioiden asettamien rooliodotusten ja muiden rooliteoreettisten mekanismien vaikutuksia, joihin suhtautuminen ja mukautuminen on vaikuttanut Kiinan roolikäsitysten muutoksiin edellä mainituilla areenoilla. Pyrittäessä määrittämään Kiinan ulkopoliittisia roolikäsityksiä vuorovaikutuksessa kansainvälisen yhteisön kanssa ja kansainvälisissä regiimeissä voidaan huomio kiinnittää useaan seikkaan. Tässä yhteydessä Kiinan roolikäsityksiä näyttäisivät määrittävän yhtäältä maan harjoittaman edunvalvonnan laatu ja sen ilmentämän yhteistyökykyisyyden taso. Regiimiyhteistyöhön osallistuminen ja kansainvälisen oikeuden mukaan toimiminen voidaan nähdä osoituksena kansainvälisen yhteisön normien noudattamisesta, sekä kasvavasta institutionalisoitumisesta ja yhteistyökykyisyydestä. Toimijan oman etunsa ajaminen ja kansainvälisen yhteisön normeja vastaan toimiminen ilmentävät alentunutta yhteistyökykyisyyttä ja heijastavat sen mukaisia roolikäsityksiä. Holsti on artikkelissaan määritellyt jaon yhteistyökykyisyyttä ja konfliktihakuisuutta ilmentävien roolikäsitysten välille (Holsti 1970, 293).
26 Kiinan ajamat tavoitteet regiimissä ja suhtautuminen regiimin muihin osapuoliin luovat kuvaa sen ulkopoliittisista roolikäsityksistä. UNFCCC:n neuvotteluissa vuosien saatossa ilmentyneiden jakolinjojen johdosta on mielekästä tarkastella Kiinaan kohdistuvien rooliodotusten lähteinä, eli alterina kehittyneitä Annex-maita ja toisaalta G77:n edustamia kehittyviä maita. Kiinan roolikäsitysten määrittämiseen käytettiin COP-kokouksissa esiintyneistä puheista juonnettuja kysymyksiä, joilla haettiin Kiinan puheista vastauksia ilmastosopimuksen laatimista koskeviin tärkeimpiin kysymyksiin. Ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävien globaaliongelmien käsittelemisestä puhuttaessa korkeimmalla mahdollisella foorumilla puheiden sävy on väistämättä ylevää ja ihmiskunnan yhteistä tulevaisuutta, sekä yhteistyötä painottavaa. Tarkastelemalla seuraavia kysymyksiä voidaan puheista kuitenkin poimia esiin tärkeimpiä tekijöitä liittyen Kiinan roolikäsityksiin. 1. Ketkä ovat syyllisiä ilmastonmuutokseen? 2. Mihin konkreettisiin tavoitteisiin ilmastosopimuksen tulisi tähdätä? 3. Mikä on Kiinan panos ilmastosopimuksen syntymisessä? 4. Miten kestävä ilmastosopimus voidaan saavuttaa? Näiden kysymysten perusteella voidaan analysoida Kiinan ulkopoliittista minäkuvaa ilmastokokousten puheissa ja määrittää eri tahoja kohtaan esiintyviä päätöksentekijöiden käsityksiä maan ulkopoliittisista rooleista ilmastoneuvotteluissa. Vertailemalla ilmastoneuvotteluissa esiintyviä roolikäsityksiä keskenään ja muiden ulkopoliittisten roolikäsitysten kanssa voidaan paljastaa Kiinan ulkopoliittisten roolikäsityksien väliset modernin rooliteorian peräänkuuluttamat mahdolliset roolikonfliktit, ristiriidat ja alterin rooliodotukset, joiden ratkaiseminen on johtanut muutoksiin Kiinan ulkopoliittisessa toiminnassa. Ulkopoliittisten roolikäsitysten omaksuminen johtaa niiden mukaiseen ulkopoliittiseen toimintaan ja löydösten perusteella voidaan näin vetää johtopäätöksiä omaksuttujen roolikäsityksistä seuraavan roolinmukaisen toiminnan vaikutuksista Kiinan menneeseen ja tulevaan ulkopoliittiseen linjaan.
27 3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15, 2009 Hu Jintaon Kiinan ilmastopolitiikka on jatkumoa 1990–luvulta lähtien peräisin olevista tutkielmassa aiemmin läpikäydyistä kehityskuluista. Kööpenhaminassa 7.-18.12.2009 pidettyyn COP15-kokoukseen oli suunnattu suuria odotuksia yleissitovan ilmastosopimuksen saavuttamisen suhteen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat ja erityisesti Kiina sai osakseen syytöksiä sopimusprosessin häiritsemisestä kulissien takana ja G77-valtioiden käyttämisestä nukkeinaan oman etunsa ajamiseksi varjoista (Christoff 2010, 646). Huolimatta yhteistyöstään COP–johtoportaan kanssa alustavan sopimuksen laatimisessa Kiina vuoti isäntämaa Tanskan laatiman alustavan sopimuksen julkisuuteen kritisoiden sitä samalla ankarasti (Vihma 2010, 6). ”Takahuoneessa” valmisteltu teksti oli omiaan vähentämään kehittyvien maiden luottamusta Annex-maihin jo ennen neuvottelujen alkua. Seurauksena osapuolten välisestä luottamuspulasta COP15–kokouksen tuloksena oli sopimuksen sijasta vesitetty poliittinen lausunto, joka laadittiin suurimmilta osin Annex-maiden johdolla ja joka jäi mielekkäiden uudistusten käyttöönoton suhteen hyödyttömäksi. Kööpenhaminan ilmastokokouksen puheessaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao toteaa aluksi ilmastonmuutoksen olevan koko ihmiskuntaa uhkaava globaali haaste. Seuraavissa lauseissaan Wen Jiabao kuvailee monipuolisesti ja pikkutarkasti maan itsenäisesti toteuttamia ilmastonmuutosta ehkäisemään pyrkiviä hankkeita. Puheen viimeisenä osiona toimii lista tekijöistä, jotka tulee Kiinan mukaan ottaa huomioon sopimusta laadittaessa. “The past 30 years have seen remarkable progress in China's modernization drive. Let me share with you here that China has taken climate change very seriously in the course of its development. Bearing in mind the fundamental interests of the Chinese people and mankind's long–term development, we have exerted unremitting effort and made positive contribution to the fight against climate change.” (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao tekee puheessaan alusta alkaen selväksi, että Kiina on tehnyt monipuolisia sijoituksia ja nähnyt paljon vaivaa kansainvälisistä sopimuksista riippumattoman ja omaehtoisen ympäristöpolitiikan saralla. Kiina oli ensimmäinen kehittyvä maa, joka implementoi kansallisen ilmastonmuutoksenvastaisen ohjelman. Kiina on tehnyt suuria edistysaskelia energiansäästön ja saasteiden vähentämisen suhteen. Kiinalla on
28 kansainvälisesti suurin uusiutuvan energian kasvutrendi ja se omaa suurimman ihmisten istuttamien metsien pinta–alan maailmassa. “China has a 1.3 billion population and its per capita GDP has only exceeded 3,000 U.S. dollars. According to the U.N. standards, we still have 150 million people living below the poverty line and we therefore face the arduous task of developing the economy and improving people's livelihood. China is now at an important stage of accelerated industrialization and urbanization, and, given the predominant role of coal in our energy mix, we are confronted with special difficulty in emission reduction. However, we have always regarded addressing climate change as an important strategic task.” (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao perustelee Kiinalle asetettavien päästörajoitusten vaikeutta maan pyrkimyksillä edistää taloutta ja kansalaistensa hyvinvointia kivihiilen hallitsemalla teollisuudella, mutta toteaa Kiinan toimivan tästä huolimatta mahdollisimman vastuullisesti olosuhteet huomioon ottaen. ”If we all agree that carbon dioxide emissions are the direct cause for climate change, then it is all too clear who should take the primary responsibility. Developing countries only started industrialization a few decades ago and many of their people still live in abject poverty today. It is totally unjustified to ask them to undertake emission reduction targets beyond their due obligations and capabilities in disregard of historical responsibilities, per capita emissions and different levels of development. Developed countries, which are already leading an affluent life, still maintain a level of per capita emissions that is far higher than that of developing countries, and most of their emissions are attributed to consumption. (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao puolustaa kehittyneiden maiden, joiden joukkoon Kiina myös puheessa identifioituu, historiallista oikeutta kehittää teollisuuttaan ja tuomitsee sitovien päästörajoitusten harkitsemisen näille toimijoille kritisoiden samalla Annex-maiden suhteessa korkeampia hiilidioksidipäästöjä, jotka ovat peräisin kulutuksesta kehityksen sijaan. Kehitysmaiden hiilidioksidipäästöt ovat niiden selviämisen kannalta elintärkeitä (survival emissions), tai Annex-maista sinne kauttakulkeutuneita. Annex-maiden vastuulla on tehdä suuria leikkauksia hiilidioksidipäästöihinsä, sekä avustaa taloudellisesti ja teknologisesti kehittyviä maita mukautumaan ilmastonmuutokseen siltä osin, miten ne siihen pystyvät.
29 “The Kyoto Protocol has clearly set out the emission reduction targets for developed countries in the first commitment period by 2012. However, a review of implementation shows that the emissions from many developed countries have increased rather than decreased. And the mid–term reduction targets recently announced by developed countries fall considerably short of the requirements of the Convention and the expectations of the international community.” (Wen, Jiabao 2009) Annex-maita syyllistetään epäonnistumisesta Kioton sopimuksen asettamien päästörajoitusten saavuttamisen suhteen ja kansainvälisen yhteisön kokemasta pettymyksestä. “The international community should make concrete and effective institutional arrangements under the Convention and urge developed countries to honor their commitments, provide sustained and sufficient financial support to developing countries, speed up the transfer of climate–friendly technologies and effectively help developing countries, especially small island states, least developed countries, landlocked countries and African countries, strengthen their capacity in combating climate change.” (Wen, Jiabao 2009) Viimeisessä kappaleessa Wen Jiabao velvoittaa kehittyneitä maita UNFCCC:n alaisen kehittyvien maiden ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun rahoituksen ja teknologian siirron tehostamiseen. Loppukaneettina Wen Jiabao ilmoittaa Kiinan hallinnon asettaneen maalle vastikkeettomia päästörajoituksia vapaaehtoisesti ja toteaa maan kunnioittavan sanojaan konkreettisella toiminnalla. Kiinan COP15–puheessa Annex-maat luetaan pääsyyllisiksi ilmastonmuutokseen ja ensisijaisesti velvollisiksi ilmastoregiimin tavoitteiden ja sitovan sopimuksen saavuttamisessa. Kiina puolustaa puheessa kaikkien kehittyvien maiden oikeutta talouskasvuun ja kestävään kehitykseen. Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä rahan ja teknologian allokoimiseen kehittyville maille ja syvien päästörajoitusten asettamiseen Annex-maille. Kiina on puheen mukaan tehnyt asemastaan suurena kehitysmaana seuraavasta toimintavajeesta huolimatta paljon epäitsekästä työtä ilmastonmuutosta vastaan ja näkee itsensä oikeutettuna talouskasvunsa jatkumiseen. Ilmastosopimus voidaan Kiinan näkökulmasta saavuttaa, kun UNFCCC:n osapuolten väliset kehityskuilut on tasoitettu oikeudenmukaisesti.
30 Kehittyväksi maaksi puheessa lukeutuvan Kiinan puhe ajaa voimakkaasti maan ja sen kehittyvistä maista koostuvan liittolaisryhmittymän suhteellisia etuja ilmastoregiimissä. Sisäisen kehityksensä jatkuessa on Kiinan kilpailukyvylle hyödyllistä, mikäli se, tai sen liittolaiset eivät saa osakseen talouden toimintaa rajoittavia päästörajoituksia ja pahimmat kansainväliset taloudelliset kilpakumppanit saavat. Perusteluna vaadituille taloudellisille avustuksille ja kilpailijoiden rajoituksille käytetään oikeudenmukaisuuteen ja historiallisiin epäkohtiin liittyviä tekijöitä. Kiina painottaa oman toimintansa tärkeyttä globaaliongelman ratkaisemisessa ja kuvailee omaehtoisesti ilmastoasioissa ottamiaan edistysaskelia, kuin tuodakseen resursseiltaan ja lähtökohdiltaan vahvemmat, samoissa edistysaskeleissa Kiinan näkökulmasta epäonnistuneet Annex-maat häpeään. Aiemmin luvussa mainittu neuvottelujen vesittäminen ja jarruttaminen ilmenevät puheen ajoittaisesta kärjekkyydestä ja tarkoituksenmukaisesta vastakkainasettelusta. Rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan puheessa huomio kiinnittyy kahteen kuvastettuun roolikäsitykseen ylitse muiden. Identifioituessaan kehittyväksi, toimintakyvyltään vajaaksi maaksi, joka on kuitenkin pyrkinyt ja pystynyt tekemään merkittäviä uhrauksia globaaliongelman ratkaisemiseksi voidaan yhdeksi puheessa ilmeneväksi roolikäsitykseksi lukea vastuullisen kehitysmaan, eli Holstin jaottelun mukaan Examplen rooli. Puolustaessaan kehittyvien maiden intressejä niiden joukossa resursseiltaan ilmastoregiimin vaikutusvaltaisempien kehittyneiden maiden intressejä vastaan Kiina omaksuu puheessaan kehittyneiden maiden linjauksia vastustavan Anti–Imperialist Agentin roolikäsityksen. (Liite 3) Kokonaisvaltaisesti puheen voidaan nähdä kuvastavan Kiinan pyrkimystä päästä liittolaisineen hyötymään ilmastoregiimin tarjoamien kannustimien tuomista eduista suhteessa liittoumansa kilpakumppaneihin, joille kohdennetaan vaatimuksia varsinaisista toimenpiteistä. 3.2. Pariisin ilmastokokous COP21, 2015 Pariisissa 12.12.2015 hyväksytty COP21–sopimus on kaikkia 195 sopimuksen allekirjoittanutta UNFCCC:n jäsenvaltiota hiilidioksidipäästöjen leikkauksiin velvoittava asiakirja. Sopimustavoitteeksi vakiintui maapallon vuosittaisen lämpötilan nousemisen hidastaminen alle kahteen celsiusasteeseen. 188 sopimusosapuolta laati sopimusta varten kansalliset ilmastonmuutossuunnitelmat tarvittavine leikkauksineen ja konventio sitoutui vahvistamaan kehittyvien maiden kestävän kehityksen rahoitusta entisestään. Pariisin
31 sopimusta on kutsuttu historialliseksi onnistumiseksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ja se on hyvä esimerkki regiimin tavoitteiden edistymisestä seurauksena osapuolten yhteistyöstä ja kompromisseista (esim. The Guardian 2015). “Work Together to Build a Win–Win, Equitable and Balanced Governance Mechanism on Climate Change” (Xi, Jingping 2015) Xi Jingpingin Pariisin kokouksessa pitämä puhe on sävyltään sovitteleva ja kaikkien osapuolten hyödyn lisääntymistä painottava. Puhe painottaa ylläolevaa otsikkoaan myöten regiimin osapuolten välistä yhteistyötä sopimusratkaisun löytämiseksi. Xi Jingping muistuttaa puheen alussa, että Pariisin kokouksen tarkoituksena on löytää kunnianhimoisia, tasapainoisia ja globaaleja ratkaisuja ihmiskunnan kestävän kehityksen saavuttamiseksi. “The agreement should put effective control on the increase of atmospheric concentration of greenhouse gases and set up incentive mechanisms to encourage countries to purse green, circular and low–carbon development featuring both economic growth and an effective response to climate change.” (Xi, Jingping 2015) Esimerkkilauseen mukaisesti puheessa sopimusosapuolten syyllistäminen ja mustavalkoisuus ovat tiessään ja ilmastonmuutoksesta vastuulliset tahot nimetään ainoastaan ”maiksi” ilman etuliitteitä. Käydessään läpi ehtoja onnistuneen sopimuksen luomiselle Xi Jingping painottaa laajaa osanottoa ja globaalia yhteistoimintaa erityisesti kehittyvien maiden rahoituksen ja teknologisen avustuksen tehostamiseksi tehden silti selväksi, että kaikkien toimijoiden panostusta ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan. ”We should create a future of win–win cooperation, with each country making contribution to the best of its ability. For global issues like climate change, a take– more–give–less approach based on expediency is in nobody's interest. The Paris Conference should reject the narrow–minded mentality of "zero sum game" and call on all countries, the developed countries in particular, to assume more shared responsibilities for win–win outcomes.” (Xi, Jingping, 2015) Xi Jingping sanoo Kiinan COP21–puheessaan kirjaimellisesti irti suhteellisten etujen tavoittelusta regiimin sisällä ja artikuloi, että kaikilla sopimukseen sitoutuvilla osapuolilla on pelkästään voitettavaa sitoumuksillaan. Kiina tunnustaa puheessaan kehittyvien ja
32 kehittyneiden maiden välisten erilaisten vaatimusten olevan historiallisesti perusteltavissa, mutta painottaa jokaisella toimijalla olevan jotain annettavaa sopimuksen saavuttamiseksi. “In the past few decades, China has seen rapid economic growth and significant improvement in people's lives. However, this has taken a toll on the environment and resources. Having learned the lesson, China is vigorously making ecological endeavors to promote green, circular and low–carbon growth.” (Xi, Jingping 2015) Kiina ottaa puheessa itse vastuuta suuren talouskasvunsa aiheuttamista suurista hiilidioksidipäästöistä ja maan saavutuksia ilmastopolitiikan saralla luetellaan vasta tässä viitekehyksessä, vastauksina maan menneisiin virheisiin regiiminsisäisen kilpailun sijaan. “Over the years, the Chinese government has earnestly fulfilled its policy commitments of South–South cooperation regarding climate change to support developing countries, especially the least developed countries, landlocked developing countries and small island developing states, in confronting the challenge of climate change.” (Xi, Jingping 2015) Aiemmin kehittyväksi maaksi identifioitunut Kiina ottaa Pariisin kokouksen puheessaan osakseen kehittyvien maiden taloudellisen ja teknologisen tukijan roolin ja luettelee itse ajamiaan kehittyviä maita ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa hyödyttäviä hankkeita. Kiinan COP21–kokouksessa pitämässä puheessa ilmastonmuutoksesta vastuussa ovat ensisijaisesti Annex–maat ja Kiina, mutta toisaalta kaikki muutkin sopimusosapuolet. Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä kehittyville maille suuntautuvan taloudellisen ja teknologisen avustuksen tehostamiseen. Puheessa Kiina osoittaa tärkeää rooliaan kehittyvien maiden taloudellisena tukijana sopimuksen ulkopuolella ja se voidaan nähdä näiden tasavertaisen liittolaisen ja puolustajan sijasta pikemminkin suuremmat voimavarat omaavana kehittäjänä. Kiina pyrkii puheessaan välittämään G77–liittolaistensa intressit mukaan sopimukseen yläpuolelta. Kööpenhaminan ilmastokokouksessa toteutunut voimakas kehittyneiden maiden syyllistäminen ilmastonmuutoksesta ja vaatimukset yksipuolisista leikkauksista ja tukiohjelmista ovat vaihtuneet maan vastuunottoon regiimin tavoitteiden saavuttamisessa ja maltillisempaan, globaalia yhteistyötä painottavaan kieleen. Konkreettisten toimien vaatimista ainoastaan kehittyneiltä mailta ja näiden kilpakumppanina esiintymistä ei ilmene. Puheessa
33 mainitaan toistamiseen, että kestävän ilmastosopimuksen saavuttaminen on kaikkien osapuolten kykyjensä mukaan suorittamien toimintojen tulos. Kiinan Annex–maille itsestään kuvastamina roolikäsityksinä voidaan Pariisin neuvotteluissa nähdä Annex–maiden ja G77- blokin näkemyksiä sovittelevasti yhteen saattava Mediator–integrator ja kehittyville maille tukensa antava Developer. (Liite 5) 3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa Kiinan aiemmin mainituissa yhteyksissä tapahtuneet ulkopoliittisten roolikäsitysten muutokset voivat olla rooliteoreettisessa katsannossa seurauksia toimijoiden (alter) sen ulkopoliittista minäkuvaa (ego) kohtaan kohdistaneista keskenään kilpailevista rooliodotuksista. Toimijan ulkopoliittiset roolikäsitykset aiheuttavat toimijan toistuvaa ja yhdenmukaista ulkopoliittista käyttäytymistä. Toistuva yhdenmukainen käyttäytyminen voi muuttua erinäisistä syistä. Toimija voi muuttaa roolikäsityksiään suhteuttaakseen toimintaansa muiden toimijoiden vaatimuksiin ja odotuksiin, sekä reagoidakseen maailmanpoliittisiin trendeihin ja akuutteihin tapahtumiin sisäisten rooliristiriitojen muodostumisen välttämiseksi. Ristiriitojen eli roolikonfliktien välttämiseksi roolin sisältö voidaan määritellä uudelleen tai se voi muuttua kokonaan. Kiinan tapauksessa merkkejä roolikonflikteista ja niiden ratkaisemisesta roolikäsitysten muutoksilla voidaan löytää sen harjoittaman ulkopoliittisesta ja ilmastopoliittisesta toiminnasta ja tämän lisäksi näiden tasojen välisestä vuorovaikutuksesta. Seuraavaksi vertaillaan näiden tasojen sisäisten ja niiden välisten roolikäsitysten eroja, sekä selityksiä niiden muutoksille Kiinan ulkopolitiikassa. 3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen Luvussa 1.4. kuvatun Hu Jintaon johdolla toteutetun Kiinan ulkopolitiikan pääasialliset ohjenuorat perustuivat maan häiriöttömän ja rauhanomaisen kasvun takaamiseen. Kiistojen ratkaisu diplomaattisin keinoin, sisäiseen kehitykseen keskittyminen ja pyrkimys estämään ulkopuolisten toimijoiden vaikutuksia määrittävät eniten maan roolikäsityksiä tältä ajanjaksolta. Tutkielmassa aiemmin kuvattu ”Kiinan mallin” mukainen ulkopolitiikka edustaa parhaiten ulkopoliittisia, enimmäkseen yhteistyökykyä ilmentäviksi määriteltyjä rooleja Active Independent, Regional–Sub System Collaborator, sekä Internal development. (Liite 2)
34 Niin ikään luvussa 1.4. kuvailtu Xi Jingpingin johdolla toteutettu Kiinan ulkopoliittisen profiilin nostattaminen vuodesta 2012 eteenpäin omaa suuria eroja edeltäjänsä linjan kanssa. Uudenlainen pyrkimys alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen luo kuvaa Kiinan tahdosta omaksua aikaisempaa merkittävämpi ja aktiivisempi rooli. Tämä voidaan nähdä seurauksena rauhallisen kehityksen mahdollistamasta maan voimavarojen kasvusta, jonka on katsottu jo saavuttaneen tavoitteensa. Pyrkimys uuteen suurvaltadiplomatiaan osoittaa Kiinan tarvetta oman lisääntyneen merkittävyytensä kansainväliselle tunnustamiselle. Käytännössä Kiinan valmiudet sen virallisissa selonteoissaan linjaaman multilateralismin ajamiseen on konfliktin myötä kyseenalaistettu ainakin eurooppalaisessa tutkimuksessa huolimatta termin pitkän linjan asemasta Kiinan virallisessa ulkopoliittisessa retoriikassa ja Kiina onkin toiminut enimmäkseen yksipuolisesti erityisesti suhteissaan Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa. Kiina ei ole kokenut voivansa luottaa muiden toimijoiden hyvään tahtoon ja on valmistautunut toimimaan yksin tavoitteidensa saavuttamiseksi. (Scott 2012, 42.) Kiinan roolikäsityksen Hu Jintaon (Liite 2.) ajan sisäisen kehityksensä turvaajasta Xi Jingpingin (Liite 3.) ajan vahvaksi alueelliseksi toimijaksi voidaan rooliteoreettisessa katsannossa nähdä seurauksena Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten muodostaman alterin sitä kohtaan uudessa Tyynenmeren strategiassaan kohdistamista odotuksista. Yhdysvallat ja sen liittolaiset kohdistivat Kiinaa kohtaan rooliodotuksia vähäisestä alueellisesta strategisesta tekijästä johtuen sen lähihistorian kiistojen rauhanomaisista ratkaisuista, sisäisen kehityksen turvaamiseen keskittymisestä ja vaikutusvallan levittämisestä lähinnä taloudellisin ja kulttuurisin keinoin ja alueellisesta puuttumattomuudesta. Alueellisen vaikutusvallan lisäämisen uskottiin oletettavasti seurauksena tästä olevan riskitöntä ja Kiinan vastauksen siihen totutun passiivinen. Kiinan hiljalleen kohonnut kansallistunne loi päätöksentekijöille paineita vaikutusvaltaisempien ja järkkymättömien roolikäsitysten muodostamiseen (Scobell & Scott 2013). Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen pyrkinyt strategia poiki Kiinassa vastareaktion ja maa adoptoi uuden ulkopoliittisen doktriinin. Yang Jiechin (Yang, Jiechi 2013) kohdittain kirjoituksessaan kuvaama uusi ulkopolitiikka muodostui pääasialliseksi ohjenuoraksi ja Kiina alkoi toimia alueellisen koskemattomuutensa turvaamiseksi proaktiivisesti esimerkiksi uudistamalla syvänmeren laivastoaan, ottamalla tiukemmat asemat rajakiistoissa ja pyrkien samalla osoittamaan harjoittamallaan aktiivisella
35 diplomatialla olevan oletettua varteenotettavampi alueellinen ja kansainvälinen tekijä siitä seuraavien konfliktienkin uhalla. Kiinan omien valmiuksiensa rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa loppui havainnoitujen uhkakuvien muodostumiseen ja maa muutti roolikäsityksiään alueellisen johtajan, Regional Leader, rooliin oikeuttaakseen jatkossa tarvittaessa rajojensa ulkopuolelle tehdyt interventiot kehityksensä ja suvereniteettinsa turvaamiseksi. Tasapainottaakseen Yhdysvaltojen lisääntyvää vaikutustaan etupiirissään ja haastaessaan kokemansa uhan Active Independent - roolin rinnalle nousi Holstin konfliktihakuiseksi määrittelemä Regional Protector. Kiinan roolikäsitysten voidaan näin katsoa sen harjoittamassa ulkopolitiikassa muuttuneen vähemmän yhteistyökykyisiksi. 3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön Kiinan COP15 -kokouksen puheessaan ilmentämät roolikäsitykset voidaan nähdä seurauksena toistensa kanssa ristiriitaisten rooliodotusten ratkaisusta. Kööpenhaminan ilmastokokoukseen kohdistuneet suuret odotukset asettivat tutkielmassa aiemmin mainituista syistä tärkeän veto- pelaajan aseman omaavan Kiinan roolikonfliktiin, jossa sen piti tehdä valinta roolikäsitystensä suhteen. Ilmastoneuvotteluissa vahvana kumppanina aiempina vuosina toimineet G77 -maat toivoivat Kiinalta jälleen kehittyvien maiden johtavan edunvalvojan roolia ja Annex-maat olivat valmiita kutsumaan maailman suurimman hiilidioksidisaastuttajan mukaan ottamaan vastuuta universaalien päästörajoitusten sisällyttämiseen sopimukseen. Kiina ratkaisi neuvotteluissa itseensä kohdistuneet ristiriitaiset rooliodotukset ottamalla Annex-maiden ajamien universaalien päästörajoitusten tässä yhteydessä edustamaa ”imperialismia” voimakkaasti kehittyvien maiden kanssa vastustavan, itsekin ilmastonmuutoksen seurausten uhrin ominaisuudessa olevan kehittyvän maan roolin. Sitovat päästörajoitukset nähtiin esteenä kehittyvien maiden historiallisesti oikeutetulle talouskasvulle. Estämällä Kööpenhaminan sopimusneuvotteluja Kiina osti lisää aikaa myös oman jarruttoman taloudellisen kehityksensä jatkumiselle ja vältti sopimsmyönnytyksistä seuraavia arvovaltatappioita. Sopimusneuvotteluissa Kiina ja kehittyvät maat pyrkivät syyllistämään Annex-maat syviin leikkauksiin, jonka seurauksena Kiina ja sen liittolaiset hyötyisivät suhteellisesti regiimistä
36 oman taloudellisen kilpailukykynsä jatkaessa kasvuaan niiden seurauksena. G77-maat saivat seurauksena Kiinan kanssa tehdystä yhteistyöstä neuvotteluissa toistuvasti taakseen G77:ssä ennennäkemättömän taloudellisen ja poliittisen voiman omaavan toimijan. Kiina sai G77- myönteisen roolin ilmentämisensä seurauksena taakseen suuren viiteryhmän valtioita, joiden tukea se tarvitsi neuvotteluissa. Kuten tutkielmassa aiemmin mainittiin, G77-ryhmää myötäilevän roolin omaksuminen voidaan nähdä yhtenä syynä siihen, ettei Kiinan suuria hiilidioksidipäästöjä ollut tuomittu täysin ilmastoneuvotteluissa. Kiina pyrki myös osittain ratkaisemaan Annex-maiden tämän vastuullisuutta kohtaan osoittamat rooliodotukset. Paikatakseen julkisuuskuvaansa ja korostaakseen kyvykkyyksiään kehittyvän maan roolistaan huolimatta toisaalta välttäen arvotappiot ja toisaalta kuin nolatakseen Annex-maita ja niiden ajamia sopimusehtoja, Kiina projisoi Kööpenhaminassa itsestään roolikäsitystä kansainvälisenä malliesimerkkinä omaehtoisen ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan saralla. (Liite 4.) Kööpenhaminan ilmastokokouksen jyrkän esiintymisensä seurauksena Kiina nähtiin yhtenä suurimmista syyllisistä sitovan ilmastosopimuksen syntymisen estymisessä. (esim. Christoff 2010) Kiinan toiminta Annex-maiden odotuksia vastaan COP15–kokouksessa aiheutti roolirasitusta maan petettyä Annex-maiden odotukset neuvottelujen tavoitteiden onnistumisesta (esim. Vihma 2010), eli Kiinan tapauksessa vastuullisuuden kasvusta ja sitoutumisesta regiimin tavoitteisiin, mutta takasi toisaalta maan ja sen liittolaisten taloudellisen tukemisen jatkumisen ja esti sen talouskasvuun vaikuttavat leikkaukset. Pariisin kokouksessa pitämässään puheessa Kiina oli valmis ottamaan vastuuta sitovan päästörajoitussopimuksen aikaansaamiseksi. Vastatakseen Annex-maiden vastuullisen roolin odotuksiin Kiina pyrki puheessaan luomaan itsestään kuvaa omat suhteelliset etunsa sivuuttavana, mutta G77-liittolaisensa edut edelleen huomioon ottavana välittävänä toimijana Annex-maiden ja G77-maiden intressien välillä. Kiina pyrki puheessa turvaamaan edelleen kehittyvien maiden oikeuksia kestävään kehitykseen vaatimatta niitä enää erityisesti itselleen. G77 oli tottunut odottamaan Kiinalta vahvaa edunvalvonnallista roolia, joka estäisi kehittyvien maiden suhteellisten etujen sivuuttamisen vahvempien sopimusosapuolten toimesta. Luvussa 1.3. kuvaillun G77-maiden blokin yhteneväisyyden asteittaisen hajautumisen todettiin johtuneen blokin sisäisen taloudellisen eriarvoisuuden kasvamisesta ja sopimusetujen epätasaisesta kasautumisesta G77:n korkean talouskasvun maille. Kiina ratkaisi puheessaan roolikonfliktin nousemalla G77-maiden liittolaisen roolista niitä taloudellisesti ja
37 teknologisesti avustavan Developerin rooliin, kuin paikatakseen omatoimisesti niille päästörajoitussopimuksen potentiaalisia taloudellisesti haitallisia vaikutuksia ja estääkseen eriytymisen niiden yhteydestä neuvotteluissa. (Liite 5.) Developerin roolin omaksuminen voidaan nähdä myös mukautumisena Kiinaa kohtaan kohdistettuihin syytöksiin uuskolonialismin harjoittamisesta legitimoimalla läsnäolo esimerkiksi Afrikassa ja kehittyvän maan statuksen käyttämisestä etujen haalimiseen suuresta talouskasvusta huolimatta. (Gu, Jing & Humphrey, John 2008, 280) Kasvattamalla vastuunottoaan kansainvälisessä ilmastoregiimissä Kiina reagoi itseään kohtaan aiemmin ilmastoneuvotteluissa kohdistettuihin rooliodotuksiin vastuuttomasta, enimmäkseen kansallisesta edustaan kiinnostuneesta, itsensä toistuvasti kehittyväksi maaksi huomattavista voimavaroistaan huolimatta määrittävästä merkittävästä saastuttajasta. Kiina pyrki näin täyttämään siihen sen voimavarojen johdosta varsinkin 2000–luvulla kohdistetut kasvavan kansainvälisen vastuullisuuden odotukset. Kiinan linja ilmastoneuvotteluissa lähenteli tältä osin aiemmin lähinnä Annex-maiden regiimissä ajamia tavoitteita. Luopumalla kehittyvän maan asemansa erityisestä painottamisesta puheessaan suhteessa Kööpenhaminan puheeseen Kiina ilmaisi omien voimavarojensa ja kyvykkyyksiensä kehittymisen ja Annex-maiden voimavarojen ja kyvykkyyksien tason lähestymistä ottaen osaltaan konkreettisesti yläpuolelta johtavan roolin G77-maiden saattamisessa onnistuneeseen yleissitovaan ilmastosopimukseen eli tehtävään, joka oli aiemmin varattu Annex-maille ja niiden rahoittamille avustus- ja teknologiasiirtoprojekteille. Regiimiyhteistyöhön sitoutuminen ja sen tavoitteiden edistäminen tuo jokaiselle sopimusosapuolelle absoluuttisen hyödyn lisääntymistä ja nostaa samalla sitoutuneen toimijan institutionalisoitumisen astetta. Sitovien päästörajoitusten hyväksyminen asetti ensimmäistä kertaa regiimin ylhäältä määrittämiä rajoitteita Kiinan talouden toiminnalle ja kasvulle, mutta mahdollisti toisaalta luvussa 2.1. kuvaillun neoliberaalin institutionalismin mukaisessa katsannossa sen pehmeän vaikutusvallan ja julkisuuskuvan kehittymistä kansainvälisessä yhteisössä. Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä tapahtuneet roolikäsitysten muutokset voidaankin nähdä Kiinan liikkeenä yhteistyökykyisempään suuntaan ilmastoregiimissä, joka ilmentää tältä osin Kiinan kohonnutta institutionalisoitumisen astetta verrattuna aikaisempaan.
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson
kandidaatintutkielma_hermansson

Recommandé

Caligramas iván garcía croques 1º b
Caligramas iván garcía croques 1º bCaligramas iván garcía croques 1º b
Caligramas iván garcía croques 1º bicroques
 
Peter Yuen - Resume
Peter Yuen - ResumePeter Yuen - Resume
Peter Yuen - ResumePeter Yuen
 
Unit 1 chapter 2
Unit 1 chapter 2Unit 1 chapter 2
Unit 1 chapter 2Mxolisi Tselete
 
Reference Letter
Reference LetterReference Letter
Reference LetterJingzhe Zhang
 
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)Figmenta
 
Revenue management-manual-xotels
Revenue management-manual-xotelsRevenue management-manual-xotels
Revenue management-manual-xotelsGabriela Otto
 
Análisis Previo de la Escena del Suceso
Análisis Previo de la Escena del SucesoAnálisis Previo de la Escena del Suceso
Análisis Previo de la Escena del Sucesoylerin
 
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality Assurance
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality AssuranceThe Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality Assurance
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality AssurancePECB
 

Recommandé

Caligramas iván garcía croques 1º b
Caligramas iván garcía croques 1º bCaligramas iván garcía croques 1º b
Caligramas iván garcía croques 1º bicroques
 
Peter Yuen - Resume
Peter Yuen - ResumePeter Yuen - Resume
Peter Yuen - ResumePeter Yuen
 
Unit 1 chapter 2
Unit 1 chapter 2Unit 1 chapter 2
Unit 1 chapter 2Mxolisi Tselete
 
Reference Letter
Reference LetterReference Letter
Reference LetterJingzhe Zhang
 
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)
Lux & Digital: The Challenge (Part. 1)Figmenta
 
Revenue management-manual-xotels
Revenue management-manual-xotelsRevenue management-manual-xotels
Revenue management-manual-xotelsGabriela Otto
 
Análisis Previo de la Escena del Suceso
Análisis Previo de la Escena del SucesoAnálisis Previo de la Escena del Suceso
Análisis Previo de la Escena del Sucesoylerin
 
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality Assurance
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality AssuranceThe Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality Assurance
The Role of Proficiency Testing in Laboratory Quality AssurancePECB
 

Contenu connexe

kandidaatintutkielma_hermansson

  • 1. KESKITIEN MOLEMMAT PUOLET Kiinan muuttuvat ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoneuvotteluissa ja valtioidenvälisessä diplomatiassa 2000-luvulla Paul Hermansson Turun yliopisto, valtio–oppi Kansainvälisten suhteiden linja Kandidaatin tutkielma Kevät 2016
  • 2.
  • 3. TURUN YLIOPISTO Politiikan tutkimuksen laitos HERMANSSON, PAUL: Keskitien molemmat puolet - Kiinan muuttuvat ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoregiimissä ja valtioidenvälisessä diplomatiassa 2000-luvulla Kandidaatintutkielma 44 s., + liitteet 9s. Valtio–oppi Kesäkuu 2016____________________________________________________________________________ Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Kiinan toiminnallaan ilmentämiä ulkopoliittisia roolikäsityksiä 2000-luvulla kahdella erilaisella ulkopoliittisella areenalla. Roolikäsitysten ilmentämisen suhteen keskenään vertailtavina areenoina toimivat tutkielmassa YK:n Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastoneuvottelut, sekä maan valtioidenvälinen diplomatia Hu Jintaon ja Xi Jingpingin hallituskausina. Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan muutos pyritään osoittamaan seuraukseksi sitä ohjaavien roolikäsitysten muutoksista. Toimijoiden ulkopoliittisiset roolikäsitykset aiheuttavat toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Toimijan roolikäsitysten muutokset voivat johtua toimijan roolikäsitysten välisistä roolikonflikteista ja suhtautumisesta muiden toimijoihin sitä kohtaan kohdistamiin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan, kuten Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle niihin kohdistettujen, toisistaan potentiaalisesti eroavien rooliodotusten seurauksena. Analysoitavana aineistona käytetään Kiinan edustajien puheenvuoroja Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokouksissa, sekä Kiinan ulkopoliittista toimintaa koskevaa aikaisempaa tutkimusta. Analyysin tavoitteena on luokitella Kiinan toimintaa mainituilla areenoilla K.J Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy (Holsti 1970) määrittelemiin kansallisten roolikäsitysten kategorioihin. (Liite 1.) Selvittämällä Kiinan ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksia tämän kategorisoinnin avulla voidaan selvittää annetulla aikajänteellä tapahtuneita muutoksia ja kehityskulkuja sen harjoittaman edunvalvonnan laadussa, kansainvälisessä yhteistyökyvyssä ja kansainvälisen integraation tasossa, sekä suhtautumisessa kansainvälisen järjestelmän vallitsevaan voimatasapainoon. Analyysi osoittaa, että Kiinan itsestään ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset ovat muuttuneet annetulla aikajänteellä ilmastoneuvotteluissa sovinnaisemmiksi ja yhteistyökykyisemmiksi, kun taas valtioidenvälisessä diplomatiassa revisionistisemmiksi ja vähemmän yhteistyökykyisiksi. Tutkielma löytää rooliteorian mukaisten mekanismien, kuten rooliodotuksiin suhtautumisen, toimijan kokeman roolirasituksen ja roolienvälisten konfliktien aiheuttamia syitä näiden kahden toisistaan eroavan kehityskulun väliltä. Kiinan diplomatiassa Xi Jingpingin aikana heränneen revisionistisen suuntauksen aiheuttamiin negatiivisiin seurauksiin ja roolirasitukseen suhtaudutaan Kiinan toimesta omaksumalla yhteistyökykyisempiä roolikäsityksiä ilmastoregiimissä menetetyn luottamuksen palauttamiseksi ja maan kansainvälisen aseman kohentamiseksi. Avainsanat: kansainvälinen politiikka, ympäristöpolitiikka, ilmastonmuutos, Kiina, rooliteoria, COP21, UNFCCC, G77, roolikonflikti, roolikäsitys, regiimit, kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö, Etelä–Kiinan meri, Xi Jingping
  • 4. SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 1 1.1. UNFCCC 3 1.2. Kiina ilmastotoimijana 4 1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä 6 1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa 8 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA 11 2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa 11 2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus 15 2.3. Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa 18 2.3.1 Rooliteorian operationalisointi 19 2.3.2. Moderni rooliteoria 21 2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa 23 2.4. Aineiston valinta 24 3. ANALYYSI 25 3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15 27 3.2. Pariisin ilmastokokous COP21 30 3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa 33 3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen 33 3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön 35 3.4. Ilmastosopu mahdollisena seurauksena roolikonflikteista 38 3.5. Muuttuneet roolikäsitykset ja Kiinan kansainvälinen asema 40 4. JOHTOPÄÄTÖKSET 42 LÄHTEET 45 LIITTEET 51
  • 5. 1 1. JOHDANTO Maailmanlaajuisten ympäristöongelmien asiakysymykset ovat siirtyneet 1980–luvulta lähtien tieteellisteknisiltä areenoilta maailmanpolitiikan ja kansainvälisten suhteiden vaikutuspiiriin. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan kehittymisen myötä kansainvälisten suhteiden oppiala on saanut tarkasteltavakseen uuden koko planeetan tulevaisuuden ja sitä myöten kansainvälisen yhteisön yhteisen turvallisuuden puolesta työskentelevän valtioiden välisen areenan. Ilmaston lämpeneminen lieveilmiöineen omaa useita kauaskantoisia seurauksia ympäristön olosuhteiden lisäksi myös maailmanpoliittisessa katsannossa. Lähitulevaisuudessa eskaloitumaan ennustetut ilmiöt, kuten kuivuminen, aavikoituminen ja äärimmäisten sääilmiöiden yleistyminen globaalissa etelässä ovat omiaan lisäämään globaalia eriarvoisuutta ja ilmastopakolaisuutta parempien olojen perään. (Gardiner 2010, 182.) Kyseessä on valtio– opillisesti ennen kaikkea suuri yhteislaitumen ongelma (Young 1994, 19). Yksikään toimija ei voi ottaa tilannetta hoitaakseen yksin, vaan ratkaisuksi on muodostettu globaalia hallintaa toteuttavia toimielimiä, eli kansainvälisiä regiimejä. Ilmastoregiimi, kuten muutkin laajan jäsenpohjan kansainväliset regiimit, asettaa osapuolilleen suuren vastuun maapallon ja ihmiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta päättämisestä, mutta voi yhtä lailla toimia myös indikaattorina toimijan kokemasta kansainvälisestä asemastaan. Kiina on voimavaroiltaan useimmilla mittapuilla merkittävä toimija kansainvälisessä ympäristössä (esim. Gu, Jing & Humphrey, John 2007), mutta erityisen merkittävän vaa’ankieliaseman omaava avaintekijä erityisesti ilmastoneuvotteluissa (Yu, Hongyuan 2008, 5–6). Pariisin COP21–kokouksessa vuonna 2015 saavutettu sopimus, joka velvoittaa kaikkia osapuoliaan asettamaan rajoituksia hiilidioksidipäästöilleen, on merkittävä askel poispäin Kiinan liittolaistensa kanssa ajamasta taloudellisesta eduntavoittelusta ilmastoregiimissä (esim. Yu, Hongyuan 2008). Kiina on Pariisin sopimuksen myötä ottanut ensimmäistä kertaa konkreettista vastuuta ilmastonmuutoksen globaaliongelman torjunnassa osana kansainvälistä yhteisöä. Neuvottelujen lopputulosten ero on räikeä verrattuna esimerkiksi vuonna 2009 Kööpenhaminassa järjestettyyn COP15–kokoukseen, jossa Kiina liittolaisineen jarrutti neuvotteluja estääkseen sitovan päästörajoitussopimuksen syntymisen (esim. Vihma 2010). 2000–luvun lopulla Kiinan ulkopoliittinen toiminta on kokenut sarjan muitakin merkittäviä muutoksia, jotka ovat nostaneet esiin uutta keskustelua maan nousevasta statuksesta ja sen potentiaalisista vaikutuksista kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon. Xi Jingpingin
  • 6. 2 alaisuudessa vuodesta 2012 lähtien maa on toteuttanut itsevarmaa ja tavoitehakuista, jopa aggressiiviseksikin nimitettyä edunvalvontaa useilla ulkopolitiikan osa–alueillaan (esim. Johnston 2011). Ilmastoneuvottelujen onnistumiseen johtuvat myönnytykset edustavat Kiinan kohdalla poikkeusta tästä trendistä. Pariisin sopimuksen myötä maailman suurimman saastuttajan UNFCCC:n ilmastoneuvotteluissa 2000–luvulla harjoittama vapaamatkustaminen taloudellisten etujen saavuttamiseksi ja voimakas omien liittolaistensa edunvalvonta teollistuneiden, päästörajoituksiin ja rahoitukseen sitoutuneiden teollisuusmaiden kustannuksella on saanut väistyä sitovan päästörajoitussopimuksen hyväksymisen ja sovittelevampien kantojen omaksumisen tieltä ilmastoneuvotteluissa (esim. The Guardian 2015). Taustalla olevat mielenkiintoisimmat tekijät saattavat löytyä tapahtuneiden muutosten ja kehityskulkujen vaikutuksista Kiinan kansainvälisen aseman tulevaisuudelle. Kiinan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä tutkivaa kirjallisuutta on julkaistu paljon ja maan asemaa on määritelty milloin nousevan suurvallan, milloin passiivisen ja sisäänpäin kääntyneen erakon kaltaiseksi (esim. Mearsheimer 2001; Johnston 2003; Mingjang, Li 2009; Ikenberry 2008). Analysoimalla tapahtuneita muutoksia Kiinan ulkopoliittisessa toiminnassa ilmastoneuvotteluissa ja kahdenvälisessä diplomatiassa voidaan selvittää esimerkiksi maan kansainvälisen yhteistyökykyisyyden ja integraation kehityssuuntaa ja maan suhtautumista kansainvälisen yhteisön normeihin sekä kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon. Tämä tutkielma pyrkii selittämään Kiinan valtioidenvälisessä diplomatiassa ja ilmastopolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja niiden välisiä eroavaisuuksia kansainvälisen politiikan rooliteorian keinoin. Rooliteorian mukaan valtioiden ja muiden toimijoiden omaksumat roolikäsitykset muotoutuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden kanssa suhteutuen jatkuvasti uudelleen niitä kohtaan kohdistuviin odotuksiin, ja aiheuttavat toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. (Aggestam 2006, 20.) Joutuessaan harjoittamaan ulkopolitiikkaa ja diplomatiaa usealla eri kansainvälisellä areenalla ja useaa eri toimijaa kohtaan, Kiina joutuu omaksumaan useita erilaisia ulkopoliittisia roolikäsityksiä, jotka eivät välttämättä ole keskenään yhteensopivia ja muuttamaan ulkopoliittista toimintaansa sen seurauksena (Harnisch 2011, 256). Tapahtuneiden muutosten perusteella on syytä uskoa, että Kiinan ilmastoneuvotteluissa harjoittama diplomatia on muuttunut aiempaa sovittelevammaksi ja yhteistyökykyisemmäksi Pariisin ilmastosopimuksen hyväksymisen myötä. Samalla Kiina on toisaalta jyrkentänyt muita
  • 7. 3 ulkopoliittisia kantojaan esimerkiksi alueellisissa kysymyksissä. Syyksi näihin maan ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksiin vastakkaisiin suuntiin voidaan rooliteoreettisin mekanismein nähdä maan suhtautuminen muiden toimijoiden sitä kohtaan kohdistamiin ristiriitaisiin rooliodotuksiin tilanteessa, joka tunnetaan rooliteoreettisessa katsannossa toimijan ulkopoliittisena roolikonfliktina. (Aggestam 2006, 22) Tutkielmassa pyritään selvittämään rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutoksiin johtaneita tekijöitä. Tutkimusongelman lähestymisen avuksi valitaan seuraavat tutkimuskysymykset: a) Minkälaisia muutoksia Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä on esiintynyt Pariisin ja Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen välillä, sekä sen ulkopolitiikassa 2000–luvulla? b) Mistä rooliteoreettisista mekanismeista tapahtuneet muutokset roolikäsityksissä johtuvat? Tutkielmassa selvitetään aluksi Kiinan taustaa ilmastotoimijana ja sen ulkopoliittisia kehityskulkuja 2000–luvulla viimeaikaisten roolikäsitysten muutosten havainnollistamiseksi ja tutkielmaa varten tarpeellisen vastakkainasettelun luomiseksi. Tämän jälkeen tutkielmalle asetetaan regiimiteoreettinen viitekehys ja esitellään rooliteorian soveltamista kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Kiinan ulkopoliittista toimintaa ilmastoregiimissä kannattaa tutkia maan yleisen diplomatian rinnalla erityisesti siksi, että se omaa muista kansainvälisistä regiimeistä poikkeavia piirteitä, ja saadut tulokset voivat näin poiketa valtaosasta muista regiimeistä (esim. Brenton 2013). Analysoimalla Kiinan ulkopolitiikassaan ja ilmastoneuvotteluissa ilmentämiä roolikäsityksiä ja niiden muutoksiin johtaneita syitä voidaan selvittää muutosten taustalla vaikuttavia tekijöitä ja motiiveja, sekä vetää lopulta johtopäätöksiä roolikäsitysten muutosten heijastumisesta maan kansainväliseen asemaan. 1.1 UNFCCC United Nations Framework on Climate Change Convention eli YK:n ilmastonsuojelun puitesopimus on vaikutusvaltaisin ja laajimman jäsenpohjan omaava kansainvälinen instituutio ilmastonmuutoksen ja globaalien ympäristöongelmien kollektiivisen torjumisen sektorilla. Sopimus sai alkunsa vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö -ja kehityskonferenssissa ja astui voimaan 1994 (Young 1994, 83). UNFCCC:n ylläpitämän ilmastoregiimin tehtävä on stabilisoida kasvihuonekaasujen keskittymiä ilmakehässä tasolle,
  • 8. 4 joka estää vaarallisten ihmislähtöisten häiriöiden muodostumista. Ilmastoneuvotteluissa päätösvaltaa käytetään vuosittaisissa Conference of the Parties -sopimusneuvotteluissa. Varsinaista puitesopimusta on täydennetty myöhemmin lisäpöytäkirjoilla, kuten vuonna 2005 voimaan tulleella Kioton pöytäkirjalla, joka asetti ensimmäiset sitovat päästövähennystavoitteet teollistuneisiin ja teollistuviin siirtymätalouksiin luokiteltaville Annex 1- ja Annex 2 -maille. Globaalin keskilämpötilan kohoamista yli 2 celsiusasteen rajoittava jokaista osapuolta kehittyvät maat mukaan lukien päästövähennystavoitteisiin sitova Pariisin COP21- ilmastosopimus hyväksyttiin jokaisen osapuolen toimesta joulukuussa 2015. UNFCCC:n ilmastosopimuksilla on pyritty estämään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia pääasiassa sopimusosapuolten hiilidioksidipäästöjen vuosittaisin maakohtaisiin päästörajoin. Konvention puitteissa on myös luotu puhtaan energian ja ympäristönsuojelun rahoituksen allokointimekanismeja, kuten Clean Development Mechanism ja Global Environmental Facility, joiden välityksellä Annex–maista teollistuneimmat Annex 2–maat ovat velvoitettuja välittämään rahoitusta ja päästöjä ehkäisevää teknologiaa Annex–maihin kuulumattomille osapuolille. Valtiot ovat neuvotteluissa YK:n perinteen mukaan jaettu maantieteellisesti niiden edustamien maanosien mukaan, mutta tosiasiassa useat erilaiset ryhmittyvät omaavat neuvotteluissa suuremman merkityksen. Näitä ovat kehittyvien maiden 133 jäsenen G77, pienten saarivaltioiden kehittyvien maiden 40 jäsenen SIDS, vähiten kehittyneiden maiden 48 jäsenen LDC, EU28, sekä 9 kehittyneen EU:in kuulumattoman maan Umbrella–koalitio. (UNFCCC, 2016.) 1.2. Kiina ilmastotoimijana Analysoitaessa Kiinan osuutta UNFCCC:n neuvotteluissa on mielekästä käydä lyhyesti läpi maan toimintaa määrittävät sisä- ja ulkopoliittiset päätekijät (Zhihong, Zhang 2003, 69). Kiinan tapauksessa sen nopea ja alati kiihtyvä bruttokansantuotteen nousu on korreloinut suoraan hiilidioksidipäästöjen lisääntymisen kanssa (Xing-Ping, Zhang & Xiao-Mei, Cheng 2009, 2710). Maan asemaa kansainvälisenä ilmastotoimijana määrittävät eniten sen ilmakehään aiheuttamat suuret hiilidioksidipäästöt, joiden katsotaan olevan tärkein tekijä liittyen maailmanlaajuiseen ilmaston lämpenemisilmiöön (Gardiner 2010, 82). Fossiilisten polttoaineiden, erityisesti kivihiilen, osuuden lisääntyminen energiateollisuudessa
  • 9. 5 energiantarpeen kasvamisen myötä on aiheuttanut paikallisella ja globaalilla tasolla haitallisia ulkoisvaikutuksia ilmastolle (esim. Ning, Zeng ym. 2008). Teollistumistaan seuranneen talouskasvun myötä Kiina on vuonna 2016 maailman toiseksi suurin talous ja useimmilla mittapuilla myös maailman suurin saastuttaja. Kiina ohitti Yhdysvallat suurimpana hiilidioksidipäästöjen lähdemaana vuonna 2009. Vuonna 2013 maan väkilukuun suhteutettujen hiilidioksidipäästöjen osuus oli 10,3% eli lähes kaksinkertainen toisella sijalla oleviin Yhdysvaltoihin nähden. Vuonna 2016 kaikista globaaleista hiilidioksidipäästöistä 28.03% oli peräisin Kiinasta. (Germanwatch 2016.) Maa sijoittuu viimeiseksi (sijalle 180.) EPI:n seurantaraportin vuosittaisessa ilmanlaadun tutkimuksessa erityisesti sen saastuttavan teollisuuden ja energiatuotannon sivutuotteina syntyvien pienhiukkasten maailman suurimman keskittymän johdosta (Hsu, A. ym. 2016). Kiinan ympäristö- ja energiapolitiikka ovat kohdanneet suuria muutoksia viimeisen vuosikymmenen aikana. Kivihiili hallitsee vielä maan energiatuotantoa, mutta vaihtoehtoiset ja uusiutuvat energiamuodot ovat kasvattaneet maassa profiiliaan jatkuvasti. (esim. Williams 2014.) Energiateollisuuden uudistamisen alkaminen energiaintensiivisestä raskaasta teollisuudesta kohti madaltuvien hiilidioksidipäästöjen mallia mahdollistui lopulta UNFCCC:n Kioton protokollan implementoinnin seurauksena. Kioton sopimuksessa käyttöönotetuissa Clean Development Mechanism- sekä Global Environmental Facility- kehitysprojekteissa UNFCCC:n Annex–maat sitoutuivat avustamaan taloudellisesti kehittyvien maiden hiilidioksidipäästöjen leikkaamista edistävissä toimissa. CDM–projektit mahdollistivat Kiinassa uusiutuvan energian teknologian joustavan maahantuonnin ja rahoituksen. CDM– projekteilla on ollut merkittäviä vaikutuksia Kiinan taloudelliseen uudelleenjärjestelyyn ja saastuttavan teollisuuden modernisoimiseen (Chen, Gang 2009b, 112). 11. ja 12. 5- vuotissuunnitelmansa myötä Kiina on 10 vuodessa rakentanut vertaansa vailla olevan uusiutuvan energian sektorin, sekä asettanut omaehtoisia päästörajoituksia teollisuudelleen. (Williams 2014) Huolimatta maan alati kasvavasta puhtaan energian osuudesta, muodostavat Kiinan energian kokonaistuotannosta edelleen valtaosan erilaiset hiilidioksidi-intensiiviset fossiiliset polttoaineet, joiden osaksi koituu Pariisin sopimuksen hyväksymisen ja ehtojen käytännön toteuttamisen myötä merkittäviä rajoituksia.
  • 10. 6 1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä Kiinan osallistumista Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastoneuvotteluihin on niiden käynnistymisestä lähtien ohjannut joukko tarkoin määriteltyjä tavoitteita. Maan tiedeyhteisö oli alkanut seurata ilmaston lämpenemisen kehityskulkuja UNCED:in vuonna 1992 pidettyyn Rio De Janeiron ilmastokonferenssiin johtaneen prosessin ollessa vielä varhaisessa vaiheessa. Kiinaa kohtaavat ilmastonmuutoksen kiihtymisestä seuraavat uhat tunnistettiin ja otettiin käsiteltäviksi maan poliittiselle agendalle 1990–luvun alussa. Kiinan ajamat poliittiset tavoitteet UNFCCC:ssä sisälsivät kansainvälisen statuksen edistämisen, ympäristöystävällisen teollisuuden kehittämisen, kestävän kehityksen edistämisen, kehitysavun ja teknologisen avun saamisen, kansallisen turvallisuuden tilan parantamisen, kehittyvien maiden reilun ja tasa- arvoisen kohtelun, sekä erityisesti neuvotteluvipuvarren käyttämisen Yhdysvaltoja vastaan aina, kun se oli mahdollista (Zhihong, Zhang 2003, 67). Kiinan päätöksentekijöiden Rio De Janeiron kokousta varten muotoileman ja myöhempiinkin puitekokouksiin vakiintuneen neuvottelustrategian pääpiirteisiin kuuluivat ilmastonmuutoksen ilmiötä koskevien tieteellisten epävarmuuksien artikulointi, osapuolten kansallisen itsemääräämisoikeuden tärkeyden painottaminen etenkin kehittyvien maiden kohdalla näiden talouskehityksen jatkumisen turvaamiseksi, sekä pääasiallisten toimintavastuiden sälyttäminen teollisuusmaille. (Yu, Hongyuan 2008, 56-58.) Kiinan osallistuminen ilmastoregiimin muodostumiseen ja toimintaan 1990-luvulla on jaettu Yu Hongyuanin teoksessaan Global warming and China’s environmental diplomacy haastattelemien maan johtavien virkamiesten toimesta kolmeen erilaiseen vaiheeseen aikavälillä 1990–2008 (Yu, Hongyuan 2008, 56–58). Ensimmäisessä vaiheessa 1990–1992 Kiina ajoi neuvottelujen muotoutumisvaiheessa ennen Rion kokousta ”common but differentiated responsibilities”- doktriinia, ja ilmoitti olevansa valmis osallistumaan tutkimusyhteistyöhön ja ilmastonmuutokseen liittyvän teknologian kehittämiseen, kunhan tästä ei aiheutuisi taloudellisia taakkoja tai rajoituksia maan energiankäytölle. Toisessa vaiheessa 1992–1997 Kiina suostui neuvotteluissa ainoastaan kaikista keskeisimpiin päätöksiin ja pyrki ulkoistamaan kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät toimenpiteet, jotka eivät edistäneet sen taloudellista kasvua, kansainväliselle yhteisölle. Kiinan ilmastodiplomatian strategian kolmanneksi vaiheeksi on katsottu Kioton COP3 - kokouksessa vuonna 1997 hyväksytyn protokollan jälkeinen aika, jota on leimannut erityisesti Kiinan osalta vahva vastustus kehittyville maille asetettaville konkreettisille
  • 11. 7 päästörajoitustavoitteille. Vaihetta on leimannut myös julkilausumissa esiin noussut ”no regrets policy”, eli irtisanoutuminen kaikista ilmastoneuvotteluissa sanelluista vastuista, jotka eivät edistä maan talouskasvua. Kolmannessa vaiheessa Kiina hyväksyi kansainvälisten taloudellisten avustusmekanismien, kuten CDM-projektien, käyttöönoton. (Yu, Hongyuan, 2008, 57–59) Yu Hongyuan nimeää Kiinan ilmastodiplomatian strategiaa vuosina 2002–2006 eniten määrittäneiksi tavoitteiksi kehittyvien ja kehitysmaiden eroavien vastuiden rajanteon, kestävän kehityksen ja teknologisen edistyksen painottamisen, taloudellisen avustuksen jatkumisen, päästöjen vähentämisen ja väistämättömään ilmastonmuutokseen mukautumisen välillä tasapainottelun. Ilmastoneuvotteluissa Kiinan viiteryhmäksi ja liittolaiseksi vakiintui varhaisessa vaiheessa kehittyvistä maista koostuva G77, jonka jäsenvaltioiden kanssa se on ajanut samoja sopimuspäämääriä, sekä antanut useita yhteisiä lausuntoja COP-kokouksissa. G77-maiden rintamaan kuuluu suurin osa neuvottelujen Non-Annex maista, joille Kioton sopimus ei määritellyt sitovia päästörajoituksia. Kehittyvien maiden muodostaman koalition edunvalvojana Kiina sai osakseen suurta suosiota ja legitimiteettiä toistuvasti näiden puolesta kokouksissa. (Chen, Gang 2009, 230.) Kiinan on katsottu toimineen kehittyvien maiden blokin de facto johtajana ilmastoneuvotteluissa (Witthaus 2012, 60). Yhdessä Kiina ja blokin jäsenet saivat sisällytettyä sopimusehtoihin useita kehittyviä maita koskeneita helpotuksia, sekä kehittyneitä Annex-maita velvoittavia taloudellisia ja teknologisia avustustoimia (Brenton 2013, 544). Kiinan toteuttama ilmastodiplomatia ja artikuloima kaksoisasema sekä kehittyvänä maana että suurena saastuttajana mahdollisti sille todellisuudessa suuren vaikutusvallan ja etujen kasautumisen neuvotteluissa. Toistuva vetoaminen statukseen kehittyvänä maana oikeutti Kiinan Clean Development Mechanism -rahoitukseen, sekä Global Environmental Facility - teknologiasiirtoihin. (Hatch 2003, 59–61.) Tämän lisäksi maa sai osakseen merkittäviä kehitystukia Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten ympäristörahastojen toimesta. Menestyksekkäiden neuvottelujen seurauksena käyttöön saamansa avustusrahoituksen turvin Kiina saattoi käyntiin tutkielmassa aiemmin mainitun teollisuutensa modernisaation ja energiasektorinsa asteittaisen muutoksen kestävämpään suuntaan. Kiina onnistui vapaamatkustamaan läpi ilmastoneuvottelujen ilman osakseen määrättyjä leikkausvastuita ja sai näin osakseen merkittävää kansallista hyötyä (Chen, Gang 2009, 232). Kehittyvien maiden yhteydessä esiintyminen on nähty pyrkimyksenä maksimoida ilmastoneuvotteluihin
  • 12. 8 osallistumisesta saavutettavat suhteelliset hyödyt ja minimoimaan samalla riski etääntymisestä G77-maiden blokista sen seurauksena (Kasa ym. 2008, 121). Kiinan neuvotteluissa johtamien G77-maiden vastustus sitovien päästörajoitteiden määräämiselle kaikille neuvottelujen osapuolille muodosti valtaosan ryhmittymien välillä ilmastokokouksissa esiintyneestä vastakkainasettelusta, ja yhteistoiminta ilmastoneuvotteluissa antaakin Kiinasta ja G77-rintamasta yhtenäisen kuvan (Witthaus 2012, 60–61; Liang 2010, 78). Ilman G77-assosiaatiota ja kehittyvän maan roolin ilmentämistä Kiina olisi joutunut ilmastoneuvotteluissa käytännössä taistelemaan kaikkia muita osapuolia vastaan estääkseen itselleen langetettavat päästörajoitukset (Vihma 2010, 9). On huomioitavaa, että Annex-maihin kuulumattomien toimijoiden vastaanottamasta rahoituksesta ja tuesta hyötyivät suhteessa eniten jo G77:n ja Kiinan rintaman valmiiksi korkean talouskasvun asteen omaavat maat, kuten Kiina, Intia ja Brasilia, verrattuna pienempiin, köyhempiin ja ilmastonmuutoksen negatiivisille seurauksille alttiimpiin maihin. Seurauksena hyvinvoinnin ja rahoituksen epätasaisesta jakautumisesta G77:n sisällä on tapahtunut myös eriytymistä ja toimijoiden pyrkimyksiä uusien identiteettien ja viiteryhmien etsimiseen (Brunnée & Streck, 2013, 591). 1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa Kiinan harjoittama ulkopolitiikka henkilöityy voimakkaasti sen johtajana toimivaan kommunistisen puolueen pääsihteeriin, joka toimii politbyroon seitsenjäsenisen pysyvän komitean jäsenenä, sekä sihteeristön päällikkönä (Sujian, Guo 2013, 136). Kiinan harjoittamaan yleiseen ulkopoliittiseen strategiaan ilmastoneuvottelujen alkuvuosina 1990-luvulta lähtien on tutkijoiden parissa liitetty yleisesti maan pyrkimys rauhanomaisen sisäisen kehityksen takaamiseen (Mingjiang, Li 2009, 21–45). Verrattain matalan profiilin ulkopolitiikastaan huolimatta Kiinan kansainvälinen vaikutusvalta lisääntyi sen talouskasvun ja kasvavan kansainvälisen aktivoitumisen myötä. Kiina liittyi 1990–luvulta lähtien useaan monenväliseen kansainväliseen organisaatioon ja lisäsi niissä jatkuvasti osallistumisaktiivisuuttaan. (Yognian, Zheng & Chi, Zhang 2012, 31.) Rauhanomaisen nousun doktriini henkilöityy erityisesti maata 2002–2012 hallinneen pääsihteeri Hu Jintaon johdolla toteutettuun politiikkaan (Jian, Zhang 2015, 14). Maan sisäisten uudistusten ja taloudellisen kehityksen häiriöttömän jatkumisen katsottiin Hu Jintaon aikana vaativan toteutuakseen myös rauhanomaista ja tasapainoista ulkopoliittista
  • 13. 9 ympäristöä (Li & Worm 2011, 70). Kiinan ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa kohdatuista alueellisista kiistoista ratkottiin diplomaattisesti. (Fravel 2005, 82.) 2000-luvulle tultaessa maan päätöksentekijätahot puoluejohtoa myöten olivat ottaneet rauhanomaisen nousun doktriinin ohjenuorakseen ja pyrkivät kehittämään sen osa–alueita erityisesti kulttuurivaikuttamisen taholla haastaakseen länsimaista kulttuurihegemoniaa ja edistääkseen maan julkisuuskuvaa muiden toimijoiden näkökulmasta. Esimerkiksi Kiinalle merkittävänä PR–voittona nähdyt Pekingin olympialaiset 2008 voidaan nähdä tietynlaisena pehmeän vaikutusvallan voimanosoituksena (Giulianotti 2015). Maan 2000-luvulla Kiinan pehmeän vallan doktriinia on kuvattu rauhanomaisen nousun termin lisäksi ”Kiinan mallina”, jonka ihanteina olivat multilateralismi, taloudellinen diplomatia sekä hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen (Mingjiang, Li 2009, 28; Jian, Zhang 2015, 11). Pääasialliseksi ulkopoliittiseksi ohjenuoraksi ajanjaksolle vakiintui taoguang yanghui, eli maan todellisten kykyjen ja valmiuksien salaaminen ja niiden kehittäminen kaikessa hiljaisuudessa (Huldt 2007, 47). Osanotto kansainvälisillä areenoilla, kuten esimerkiksi aiemmassa luvussa kuvailtu Kiinan tavoitehakuinen ja vastuita välttelevä esiintyminen ja osallistuminen ilmastoneuvotteluissa toimii esimerkkinä maan pyrkimyksestä sisäisen kehityksensä turvaamiseen ilman omia sitoumuksia. Vielä vuoden 2012 loppupuolella maan rauhanomaisen nousun ja pehmeän vallan kehittymisen ennustettiin kuitenkin jatkuvan ennallaan ja Kiinan uskottiin ja odotettiin kehittyvän tasaisesti jatkuvasti myös vastuullisemmaksi kansainväliseksi toimijaksi. (Wanfa, Zhang 2012, 635) Vuoden 2012 loppupuolelta eteenpäin pääsihteeri Xi Jingpingin johdolla harjoitettu itsevarma ja Kiinan kansallista intressiä muiden toimijoiden kustannuksella edistämään pyrkinyt toiminta osoittaa uutta suuntaa maan ulkopolitiikassa. Alan tutkimuksessa sitä on kuvailtu ennen kaikkea lisääntyneesti assertiiviseksi. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa assertiivisuus tarkoittaa määrätietoista diplomatiaa, joka toiminnallaan uhkaa aiheuttaa muille toimijoille selvästi aiempaa korkeampia kustannuksia (Johnston 2013, 9). Muutoksiin johtaneet kehityskulut olivat havaittavissa jo Hu Jintaon hallintokauden loppupuolella, mutta ensimmäisenä varsinaisena virallisena ilmaisuna tästä on pidetty vuoden 2013 tammikuussa järjestettyä 18. Kommunistisen puolueen kansankongressia, jossa Xi Jingping totesi, ettei yhdenkään valtion tulisi odottaa Kiinan luopuvan oikeutetuista kansallisista intresseistään liittyen maan itsemääräämisoikeuteen, turvallisuuteen tai kehitykseen. Kansallisen intressin
  • 14. 10 painottaminen puheessa on nähty osittain seurauksena rauhanomaisen kehityskulun näiden intressien toteuttamiselle asettaneille esteille. (Jian, Zhang 2015, 9.) Xi Jingpingin puheissa on esiintynyt maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden intressien (anquan liyi) laajenemista sisältämään maan kehitysintressit (fazhan liyi). Tämän on nähty tarkoittavan Kiinan itselleen varaamaa oikeutta puuttua maan talouskehitystä uhkaaviin tekijöihin esimerkiksi luonnonvarojen ja merireittien saralla voimakeinoin. Uudesta ulkopoliittisesta suunnasta on seurannut entistä tiukemman linjan noudattamista muiden valtioiden kanssa tuleviin kiistoihin. Xi Jingpingin johtamana Kiinan valitsemasta rauhanomaisesta kehityskulusta on tullut vastikkeellista ja maa on vaatinut muilta valtioilta erilaisia turvallisuustakuita tilanteen jatkumiseksi tasapainoisena. (Jian, Zhang 2015, 10.) Kiinan strategiaan on Xi Jingpingin johtajuuden myötä ilmaantunut rauhanomaisen nousun doktriinin rinnalle merkittäviä ulkopoliittisia aloitteita. Maa on pyrkinyt määrittämään itseään tasa-arvoisemmaksi toimijaksi suhteessa perinteisesti hegemonina ja imperialistina näkemiinsä Yhdysvaltoihin. Uudenlaisen suurvaltojen keskinäisen suhtautumisen (da guo waijiao) päätekijöiksi on Kiinan toimesta nimetty molemminpuolinen kunnioitus ja molempien hyötymiseen tähtäävä yhteistyö, jonka seurauksena maiden suhde muuttuisi aiempaa tasa- arvoisemmaksi ja vastavuoroisemmaksi. Toisena merkittävänä aloitteena voidaan nähdä mingyun gongtongti, yhteisen kohtalon yhteisön doktriini, jolla maa on pyrkinyt vahvistamaan asemaansa alueellisena johtajana Etelä-Aasiassa. Kolmantena ulkopoliittisena tavoitteena mainitaan monenvälisten taloudellisten ja kehitysyhteistyösuhteiden ylläpitäminen kehittyviin maihin. (Yang, Jiechi 2013; Jian, Zhang 2015, 14.) Hyvänä konkreettisena esimerkkinä Xi Jingpingin hallituskaudella ilmenneestä assertiivisen ulkopolitiikan suunnasta voidaan pitää rajakiistojen seurauksena kohonneita jännitteitä Etelä- Kiinan merellä. Kiina katsoo alueen kuuluvan sille historiallisesti, vaikkei kansainvälinen laki tätä tunnusta. Kiina on ajanut tavoitteitaan alueella turvautuen voimaprojektioon erityisesti pienempiä, myös aluevaatimuksia omaavia toimijoita, kuten Vietnamia, Filippiinejä, Malesiaa, Bruneita ja Indonesiaa vastaan. (Buszynski 2013, 39.) Kiinan kansanarmeijan toimintaa alueella on kuvailtu opportunistiseksi, provokatiiviseksi ja jopa aggressiiviseksi (Johnston 2013, 7–48). Maan toimintaa alueella on kritisoitu laajasti ja sen on katsottu yleisesti rikkovan kansainvälistä lakia (Buszynski 2013, 44). Etelä-Kiinan merellä on merkittäviä kalavesiä ja se omaa arvioidusti valtavat öljy- ja maakaasuvarannot. Se on korkean prioriteetin strateginen kohde Kiinan merireittien kannalta. (Johnston 2013)
  • 15. 11 Alueellisen aktiivisuuden nousu on nähty Kiinan vastareaktiona Yhdysvaltojen Tyynenmeren- vaikutusvaltaansa lisäämään pyrkineeseen strategiaan (Suisheng, Zhao 2012, 206–207). Kiinan laivastomahdin kyvykkyyden laajennuttua ja kehityttyä rannikkovartiotoimiin kykenevästä vartiolaivastosta toimintasäteeltään kattavammaksi syvänmeren laivastoksi ovat myös sen kannat rajakiistakysymyksiin jyrkentyneet. Myös Itä–Kiinan merellä maa on kiistellyt Japanin kanssa Senkakun saarten hallinnasta ja perustanut alueelle ilmapuolustuksellisen tunnistautumisvyöhykkeen. (Buszynski 2013, 41.) Erityisesti Yhdysvallat ja Japani ovat nähneet toimet alueellisia jännitteitä kohottavina ja tilanteeseen on pyritty puuttumaan erilaisin neuvotteluin ja perustamalla ad hoc -tuomioistuimia tilanteen oikeudelliseksi selvittämiseksi (Jian, Zhang 2015, 13) Kiinan osallistuminen kansainvälisellä tasolla on 2010-luvulla ollut käsittänyt kokonaisuudessaan enimmäkseen sovinnaista kansainvälisen statuksen ja materiaalisten hyötyjen, sekä vastavuoroisen yhteistyön tavoittelemista. (Johnston 2013, 33) Kiinan aiempaa assertiivisemman diplomatian lisääntyminen sovinnaisen rauhanomaisen nousun doktriinin rinnalla Xi Jingpingin alaisuudessa voidaan nähdä maan pyrkimyksenä lisätä voimavarojaan ja suhteellista valtaansa sekä alueellisena, että ulkopoliittisena toimijana. Uudet ulkopoliittiset aloitteet voidaan nähdä pyrkimyksenä luoda kuvaa maasta varteenotettavana toimijana, joka on nyt valmis puuttumaan rauhanomaista kehitystään häiritseviin toimiin tarvittaessa epäsovinnaisesti ja voimakeinoin diplomaattisempien keinojen sijaan. 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA 2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa Arvioitaessa Kiinan itsestään kuvastamia ulkopoliittisia roolikäsityksiä nousee yhdeksi tärkeäksi tekijäksi sen kansainvälisillä areenoilla tavoittelemien etujen laadun määritteleminen, johon kansainvälisen politiikan regiimiteoria tarjoaa työkaluja. UNFCCC:tä käsitellään tässä tutkielmassa kansainvälisenä regiiminä. Regiimit voidaan ymmärtää kansainvälisen järjestyksen ainesosiksi, sellaisiksi kansainvälisiksi instituutioiksi, joihin sisältyvät periaatteet, normit, sekä päätöksenteko- ja toimintatavat suuntaavat ja säätelevät kansainvälistä yhteistoimintaa globaalien ja alueellisten ongelmien eri alueilla (Hakovirta 2012, 166). Regiimit ovat sopimuksenomaisia, kun niiden osanottajat ovat tavoitteellisia
  • 16. 12 toimijoita, jotka haluavat rakentaa ja kehittää keskinäisiä suhteitaan itseään hyödyttävillä tavoilla (Keohane 1989, 105). Kansainväliset instituutiot muodostavat osapuolten välisen foorumin tiedon vaihtamiselle ja oppimiselle muiden toimijoiden tavoitteista ja käytöksestä julkisen diplomatian välityksellä. Toimijat osallistuvat kansainvälisiin regiimeihin vähentääkseen päätöksentekonsa riskejä ja kustannuksia ja saadakseen tietoa muiden regiimin toimijoiden asemista ja intresseistä. Toimijan suhtautuminen kansainväliseen regiimiin ja sen puitteissa toimiminen vaikuttaa muiden toimijoiden suhtautumiseen. Regiimiin osallistuminen ja sen sääntöjen mukaan toimiminen kasvattaa toimijan pehmeää valtaa ja muiden toimijoiden arvostusta sitä kohtaan. Regiimistä pois jättäytyminen herättää epäilyksiä toimijan motiiveista ja heikentää toimijan pehmeää valtaa. (Kydd & Snidal 1995, 115.) Regiimin pelisääntöjen noudattamatta jättäminen saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa toimijan erottamiseen regiimistä, jolla voi olla merkittäviä negatiivisia vaikutuksia toimijan vaikutusvallalle regiimin muihin sopimusosapuoliin nähden (Chen, Gang 2009, 226). Kansainvälisten regiimien toimintamekanismeja ja toimijoiden motiiveja on pyritty selittämään erilaisin mallein, joista kaksi valtasuuntausta ovat neorealismi ja neoliberaali institutionalismi (esim. Rittberger 1995). Neorealistisessa katsannossa toimija pyrkii kasvattamaan voima- ja valtaresurssejaan hyödyntäen vaikutusvaltaansa regiimin sisällä suhteessa muihin toimijoihin saavuttaakseen itselleen suhteellista etua näiden kustannuksella (Krasner 1994, 140). Kansainvälisten regiimien analyysissä realistinen, neorealistinen ja marxilainen suuntaus pyrkivät löytämään regiimien osapuolten toiminnasta ennustettavuutta analysoimalla näiden materiaalisten ja tiedollisten voima– ja valtaresurssien jakautumista. Näihin resursseihin vaikuttavat ilmastoregiimissä esimerkiksi luonnonvarojen hallinta sekä toimijan kyky vaikuttaa globaaliin yhteiseen luonnonvaraan, kuten ilmakehän laatuun yksipuolisesti. Ilmastoregiimissä käytössä oleviin resursseihin vaikuttavat myös toimijaa kohtaavat regiimissä laaditut estot ja kiellot, kuten hiilidioksidipäästörajoitukset, sekä immuniteetti näille kielloille, joka G77-mailla oli ennen Pariisin sopimuksen astumista voimaan. Kieltojen vaikutukset heijastuvat maailmankauppaan ja toimijan kauppakumppaneihin. (Haas 1995, 177) Neoliberaalin institutionalismin katsannon mukaan toimijat pyrkivät regiimissä yhteistyöhön saavuttaakseen jokaisen regiimin osapuolen absoluuttisen hyödyn nousemisen ja suosivat regiimeissä pehmeän vallan, eli soft powerin vaikutuskeinoja määrittääkseen itse regiimin
  • 17. 13 agendaa ja muokatakseen muiden toimijoiden intressejä itselleen suotuisaksi ilman varsinaisten voimakeinojen käyttöä (Nye 2008, 29). Pakkotoimin tai niillä uhkailun sijaan muiden osapuolten preferensseihin voidaan regiimeissä vaikuttaa pitkäjänteisemmin hyvin toteutetulla julkisella diplomatialla ja informaatiovaikuttamisella (Nye 2004, 5). Kansainvälisessä ilmastoregiimissä toimijat pyrkivät yhteisten, yhtenäisten päätöksenteko- ja toimintatavoin toteutettavien sopimusten avulla rajoittamaan ilmastonmuutoksen kansainväliselle yhteislaitumelle aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia ylemmän auktoriteetin puuttuessa (Young, 1994, 140). UNFCCC:n tapauksessa hiilidioksidipäästöjen vähentyessä regiimin tuottamien rajoitussopimusten luoman onnistuneen globaalihallinnan myötä kaikki regiimin osapuolet saavat osakseen absoluuttista hyötyä globaalien ympäristöriskien vähentyessä. Haasin mukaan ilmastonmuutoksen tarkkoja seurauksia ja riskien jakaumaa ei tunneta, joten jokainen regiimin perinteisiltä valtaresursseiltaan vahvimmistakin osapuolista on potentiaalinen häviäjä, mikäli ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat kärjistyvät globaalihallinnan epäonnistuessa. (Haas 1995, 168–173.) Ihmiskunnan selviämisen kannalta tärkeimmän kansainvälisen hyödykkeen, eli ilmakehän, suojeleminen on regiimille vahva moraalinen lähtökohta ja jokaisen toimijan kokema kollektiivinen uhka kannustin yhteistyöhön jo itsessään (Brenton 2013, 542). Ilmastoregiimiä ei tästä huolimatta voi sivuuttaa merkittävänä edunvalvonnallisena areenana. Maailmansotien jälkeen luodut regiimit ovat toimineet usein kaksoistarkoituksessa toimijoiden arvojen ja intressien, mutta myös toimijoiden kansallisen edun toteutumisen valvonnan areenana (Hurrell 1995, 66). Luvussa 1.3. käsitelty kehittyvien maiden ja Kiinan harjoittama taloudellisen kehityksensä turvaaminen ja regiimin kautta myönnettävän tukirahoituksen tavoittelu samalla, kun kehittyneiden maiden edustamien kilpakumppanien talouskasvun edellytyksiä kiristetään säädettyjen sopimusten seurauksena, on esimerkki pyrkimyksestä suhteellisen edun saavuttamiseen regiimin sisällä ja muiden toimijoiden kustannuksella. Myös Kurlantzick toteaa Kiinan lisääntyvän aktiivisuuden monenvälisissä instituutioissa edustavan mahdollisesti peitetoimintaa maan todellisten, jopa poliittisesti aggressiivisten motiivien ajamiseen. (Kurlantzick 2008, 230-231) Kuten tutkielmassa todettiin aiemmin, Kiinan osallistuminen kansainvälisissä regiimeissä ja instituutioissa on 2010-luvulla ollut enimmäkseen sovinnaista (Johnston 2013, 33). UNFCCC on kuitenkin erityisesti Kiinan kohdalla mielenkiintoinen areenavaihtoehto maan ulkopoliittisen toiminnan muutoksen analysoimiseen. Toisin kuin Annex-maat, Kiina on liittynyt verrattain
  • 18. 14 myöhään useimpiin kansainvälisen yhteisön regiimeihin, eikä ole ollut mukana kirjoittamassa niiden sääntöjä (Saich 1999, 211). Toisin, kuin esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostoon tai GATT/WTO:hon, UNFCCC:n perustajajäseniin kuuluu yli 100 ominaisuuksiltaan ja resursseiltaan varsin heterogeenistä valtiota, joista yhdellekään ei ole määritelty regiimin sääntöihin perinteisten voima- ja valtasuhteiden jakautumisesta kumpuavaa säädettyä veto- oikeutta tai siihen liittyvää painotettua ääntenlaskutapaa päätöksenteossa (Brenton 2013, 542). Ilmastoneuvotteluissa Kiina omaa tästä poiketen merkittävämmän aseman luonnollisena veto-pelaajana. Lähes kolmanneksen globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä tuottavan Kiinan yhteistyö regiimissä on välttämätöntä merkityksellisten ilmastosopimusten muodostumista varten (Witthaus 2012, 34). Tilastojen valossa myös Kiinan johtaman G77–rintaman regiimiyhteistyöhön saattaminen on välttämätöntä jäsenmaiden merkittävän tulevaisuuden talouskasvupotentiaalin ja siitä juontuvien ilmastonmuutosta eskaloivien riskien johdosta. Kiinan päätöksentekijät ovat joutuneet enenevässä määrin tavoittelemaan tasapainoa institutionalisoitumista edustavan lisääntyvän globaalin integraation ja suhteellisen edun tavoittelua edustavan oman liikkumatilansa säilyttämisen välillä (Gottwald & Duggan 2011, 235). Kiinan ilmastoregiimissä harjoittaman toiminnan rooleja arvioidaan tässä tutkielmassa sen regiimissä ajamien etujen laadun kautta. Suhteellisen edun tavoittelu regiimin muihin toimijoihin nähden ja näiden kustannuksella ilmentää laskelmoivaa ulkopolitiikkaa, jossa regiimi nähdään areenana toimijan oman edun valvontaan ja sen lisäämisen tavoitteluun nollasummapelin hengessä. Ilmastoregiimin tavoitteita ajamalla toteutettava absoluuttisen edun tavoittelu muiden toimijoiden kanssa globaalin yhteistyön kehyksessä ilmentää toimijan syvenevää institutionalisoitumista, sekä integroitumista ja vastuunottoa kansainvälisessä yhteisössä. Analysoimalla Kiinan toimintaa UNFCCC:ssä voidaan löytää maan ulkopolitiikkaa tällä areenalla määrittävät ja ohjaavat roolikäsitykset, sekä selvittää maan yhteistyökykyisyyden ja institutionalisoitumisen taso suhteessa kansainväliseen yhteisöön. Kansainvälinen yhteisö on terminä sinänsä ongelmallinen. Kirjaimellisesti termi kansainvälinen yhteisö tarkoittaa enemmistöä Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen jäsenvaltioista, mutta sitä käytetään usein kuvaamaan Yhdysvalloista ja sen liittolaisista koostuvaa valtioyhteisöä, joka on ollut perustamassa suurinta osaa kansainvälisistä regiimeistä ja kirjoittamassa niiden säännöt (esim. Chomsky 2002). Varsinkin ilmastoregiimiä tutkittaessa on huomioitavaa, että Chomskyn
  • 19. 15 nimeämä valtioyhteisö käsittää käytännössä kaikki ilmastoneuvottelujen Annex-maat. Kansainvälisen yhteisön instituutioineen luoma kansainvälinen järjestys on omiaan uusintamaan itseään ja pyrkii sitomaan jäsenensä yhteen rajoittaen näiden välistä kilpailua (Ikenberry 2008, 91). Ilmastoregiimin luvussa 2.1. mainitut erityispiirteet tekevät siitä tästä huolimatta analyysin kannalta hyvän areenavaihtoehdon vastakkainasettelun luomiseksi Kiinan harjoittaman valtioidenvälisen diplomatian kanssa. Maan merkittävä asema veto- pelaajana kattavan ilmastosopimuksen saavuttamisessa tekee sen asemasta merkittävämmän ilmastoneuvotteluissa, kuin muissa regiimeissä. Kansainvälisen yhteisön regiimien tavoitteiden ajaminen ja yhteistyö, jota Pariisin sopimuksen syntyminen ilmentää, nähdään tutkielmassa Kiinan mukautumisena regiimin asettamiin institutionaalisiin rajoitteisiin. Maan merkittävän aseman veto-pelaajana ilmastoregiimissä voidaan katsoa antavan intitutionaalisiin rajoituksiin mukautumiselle erityisen painoarvon. Regiimin tavoitteiden mukainen yhteistyö ja rajoituksiin mukautuminen ilmentää päinvastaista toimintaa verrattuna maan aikaisempaan edunvalvonnalliseen toimintaan ilmastoregiimissä ja Xi Jingpingin aikaisen ulkopoliittisen assertiivisuuden lisääntymiseen. 2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus Johdannossa esiteltyjen tutkimuskysymysten legitimoimiseksi on mielekästä esitellä vielä taustoitusta, joka puoltaa omalta osaltaan käsitystä Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä tapahtuneista muutoksista ja alleviivaa niiden analyysin tarvetta. Kiinasta on odotettu jatkuvasti merkittävämpää osallistujaa ja vastuunottajaa kansainvälisen yhteisön instituutioissa sen taloudellisesta avautumisesta lähtien. Kiinan hiljalleen lisääntyvän osallistumisen kansainvälisissä instituutioissa on katsottu mahdollistavan sille mahdollisuuden kansainvälisen järjestyksen muokkaamiseen sen näkökulmasta aiempaa tasapainoisempaan ja reilumpaan suuntaan. (Xin, Li & Worm 2011, 82.) Kiinan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä on käsitelty paljon alan tutkimuksessa ja eri teoreetikot ovat pyrkineet selvittämään maan valmiuksia suurten voimavarojensa mukaisen, aiempaa merkittävämmän aseman saavuttamiseen vaihtelevin tuloksin. Monet Kiinan suurta potentiaalia arvioivat tutkijat uskoivat sen taloudellisen ja diplomaattisen avautumisen jälkeen maan kykenevän lyhyessä ajassa nousemaan todelliseksi suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle ja tällainen revisionismi nähtiin uhkana kansainvälisen järjestelmän vallitsevalle
  • 20. 16 voimatasapainolle. Joidenkin käsitysten mukaan esimerkiksi Yhdysvaltojen olisi tullut rajoittaa Kiinan integraatiota kansainväliseen järjestelmään, erityisesti markkinatalouteen, sen tukemisen sijasta estääkseen potentiaalisesti aggressiivisen alueellisen hegemonin vaikutusvallan nousun tai vähintään sen hidastamiseksi. (esim. Mearsheimer 2001.) Ylivertaisen kasvupotentiaalinsa seurauksena tapahtunut maan ennakoitu nousu Yhdysvaltojen haastajaksi kansainvälisessä järjestelmässä ei kuitenkaan toteutunut The China Threat -teoreetikkojen ennustusten mukaisesti (esim. Roy 1996). Zbigniew Brzezinski luokitteli maan vuonna 2004 kehitysmaaksi, jolla ei ollut todellista kykyä haastaa Yhdysvaltoja kansainvälisellä näyttämöllä (Brzezinski 2004). Vuoden 2011 alussa erityisesti yhdysvaltalaiset tutkijat olivat vakuuttuneet Kiinan kyvyttömyydestä nousta haastamaan vallitsevaa maailmanjärjestystä. (esim. Nye 2011, Drezner 2011). Maa nähtiin yleisesti osallistujana kansainvälisessä järjestelmässä, mutta sen harjoittama diplomatia oli vahvan ja määrätietoisen sijaan enimmäkseen varovaista ja reaktiivista muutamia tapauksia lukuun ottamatta. Alati kasvavasta globaalista osanotostaan huolimatta Kiinan kansainväliset roolit nähtiin sen voimavaroihin nähden kansainvälisesti passiivisina, häilyvinä ja osittaisina. (Gu, Jing & Humphrey, John 2007, 208.) Matalan profiilin taoguangyanghui -ulkopolitiikastaan huolimatta Kiina oli 1990-luvun alusta lähtien toteuttanut jatkuvasti kasvavaa integraatiota kansainvälisiin instituutioihin ja sen kansainvälinen yhteistyökyky ja aktiivisuus monenvälisillä foorumeilla olivat kokonaisuudessaan kokeneet kehitystä (Johnston 2003, 46). Argumenttia Kiinan muuttuneiden ulkopoliittisisten roolikäsityksisten puolesta voidaan käsitellä myös Robert Gilpinin Power Transition- teorian avulla. Gilpin on teoksessaan War and Change in World Politics jaotellut valtiot ja toimijat asemiltaan kansainvälisen järjestelmän tasapainoa ajaviin ja sitä muuttamaan pyrkiviin toimijoihin (Gilpin 1981, 10–11). Gilpinin teoriaan pohjautuvaa jaottelua käyttää Kiinan ulkopolitiikkaa koskevassa artikkelissaan myös Johnston, joka jakaa valtiot ja toimijat revisionistisiksi ja kansainvälisen järjestelmän status quota mukaileviksi. Tässä katsannossa kansainvälisen yhteisön instituutiot haastava ja niiden normeja rikkova toimija nähdään revisionistisena, kun taas normien mukaan toimiva toimija vallitsevan voimatasapainon eli status quon säilymisen edistäjänä. (Johnston 2003, 6–12.) Näillä kriteereillä Kiinan yleinen diplomaattinen suuntaus on 2000-luvulla määritelty ajoittaisesta epämääräisyydestään huolimatta etenkin Hu Jintaon alaisuudessa asemaltaan integroituvaksi ja kansainvälisen järjestelmän status quota eli vallitsevaa tasapainoa mukailevaksi, eikä revisionistiseksi (esim. Johnston 2003, 49–56; Wanfa, Zhang 2012).
  • 21. 17 Kuten luvussa 1.4. todettiin, alan tutkimuksessa on 2010–luvulla yleistynyt käsitys siitä, että Kiinan harjoittaman ulkopolitiikan luonne on kokenut muutoksia 2010–luvun puolella lisääntyvästi assertiiviseksi, yhteistyökyvyttömäksi ja aggressiiviseksi. Muutosta on pyritty selittämään vaihtelevin syin. Joidenkin teoreetikkojen mukaan Yhdysvaltoja rankasti koetelleen vuoden 2008 talouskriisin seurauksena Kiinan päätöksentekijät arvioivat seurauksena globaalia ja alueellista voimatasapainoa uudestaan uskoen kriisin synnyttäneen valtatyhjiön olevan kriisistä vähin vahingoin selvinneen Kiinan täytettävissä (Scobell & Scott 2013, 112). Toiset teoriat näkevät lisääntyneen alueellisen eduntavoittelun päättäväisenä vastareaktiona Yhdysvaltojen ”return to Asia” -strategian Kiinan rauhanomaiselle ja tasapainoiselle kehitykselle luomille uhkakuville (Jian, Zhang 2015, 16). Muutosta on selitetty myös nationalismin lisääntymisen myötä kansalaisten kasvaneiden suurvaltaodotusten aiheuttamalla paineella. Esimerkiksi Pekingin olympialaiset olivat monelle kansalaiselle symbolinen merkki lopullisen suurvaltastatuksen saavuttamisesta ja seurauksena on syntynyt tarvetta maan kansainvälisen profiilin yleiseen nostamiseen, jota maan Xi Jingpingin aikainen ulkopolitiikka osaltaan kuvastaa (Scobell & Scott, 2013, 111–127). Kansainvälisen oikeuden kyseenalaistavat ja näin kansainvälistä lakia rikkovat toimet Etelä-Kiinan merellä ja muissa alueellisissa kysymyksissä edustavat Johnstonin jaottelun mukaan kansainvälisen järjestelmän voimatason haastamisen ja kyseenalaistamisen lisääntymistä, eli maan harjoittaman ulkopolitiikan muutosta revisionistiseen suuntaan status quota vaalivan toiminnan sijaan. Pariisin sopimukseen asti Kiinan ilmastodiplomaattinen strategia on niin ikään pyrkinyt suojaamaan maan suvereenisuutta ja kansallista etua ja luonut maasta samalla edullista, joskin vastakkainasetteluihin perustuvaa julkisuuskuvaa kehittyvien maiden blokin vastuullisena ja epäitsekkäänä liittolaisena ja tukijana sekä Annex-maiden linjausten vastustajana (Yu, Hongyuan 2008, 55). Kiinan itsestään neuvotteluissa tiheään käyttämä kehitysmaadiskurssi ja G77-maiden kanssa esiintyminen yhteisenä rintamana on onnistuneesti torjunut ryhmittymää kohtaan kohdistettujen päästörajoitusten käyttöönoton ja estänyt näin regiimin tavoitteiden mukaisen jokaisen jäsenen absoluuttisen hyödyn saavuttamisen Pariisin sopimuksen solmimiseen asti. Myöntymällä Pariisin sopimuksen määräämiin sitoviin päästörajoituksiin Kiina asetti talouskasvunsa ja kansallisen etunsa toissijaiseksi verrattuna globaaliin ilmastoyhteistyöhön. Pariisin sopimuksen solmiminen on merkki Kiinan ja G77–maiden
  • 22. 18 liittouman vähentyneestä revisionismista ilmastoregiimin normeja ja sitä kautta kansainvälistä yhteisöä ja sen normeja kohtaan. Sopimuksen saavuttamisen voidaan olettaa edellyttäneen Kiinalta ja G77–mailta myönnytyksiä kansallisten etujensa suhteen ja tämä antaa syitä olettaa, että sopimuksen syntyminen on vaatinut Kiinan assertiivisuuden lieventymistä ilmastoneuvotteluissa. Yhteistyökykyisempi ilmastopolitiikka ilmentää Kiinan kohdalla syventynyttä integraatiota ja mukautumista kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin. Vaikka esimerkiksi Kurlantzick kyseenalaistaa Kiinan monenvälisen yhteistyön lisääntymisen altruistiset motiivit (Kurlantzick 2008, 230- 231), on institutionalisoituminen nähtävä Kiinan osalta selkeästi revisionistisen kehityksen vastaisena kehityskulkuna. Regiimiyhteistyöhön liittyminen nähdään tutkielmassa osoituksena Johnstonin termein (Johnston 2003, 6) vallitsevaa status quota osaltaan toteuttavan yhteistyön lisääntymisestä. Pariisin sopimuksen onnistumiseen osaltaan vaikuttaneet Kiinan oletetusti muuttuneet motiivit voidaan näin nähdä oleellisesti poikkeavina verrattuna Xi Jingpingin Kiinan ulkopoliittista revisionismia edustaviin toimiin. Kiinan kansainvälisen aseman ja toiminnan muutoksella on sen suurista voimavaroista johtuen potentiaalisesti merkittäviä globaaleja vaikutuksia ja sen ulkopolitiikassaan ottamien roolien tarkastelu tarjoaa työkaluja tapahtuneiden muutosten syiden analyysiin. Merkkejä muutoksista maan roolikäsityksissä löytyi alustavasti sekä Kiinan toteuttaman valtioidenvälisen diplomatian ja ilmastoneuvottelujen regiimitason sisältä, näiden kahden ulkopolitiikan areenan väliltä, sekä ajettujen etujen laadun, että revisionistisen ja status quota mukailevan toiminnan erottelun väleiltä. Luvussa 2.4. esiteltävää kansainvälisen politiikan rooliteoreettista analyysiä voidaan käyttää Kiinan itsestään kuvastamien ulkopoliittisten roolikäsitysten määrittelemiseen ja vertailuun keskenään, sekä roolikäsitysten muutosten syiden selittämiseen. 2.3 Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutosta tarkastellaan tässä tutkielmassa rooliteoreettisesta näkökulmasta. Rooli on sosiologian ja sosiaalipsykologian käsite, jolla tarkoitetaan yksilön toistuvaa yhdenmukaista käyttäytymistä vuorovaikutuksessa, sekä muiden toimijoiden tätä toimintaa kohtaan kohdistamia odotuksia. Roolia voidaan pitää toimijan käyttäytymiseen liittyvien normatiivisten odotusten järjestelmänä. (Saaristo & Jokinen 2009, 75–76.)
  • 23. 19 Rooliteoriaa on sovellettu ulkopolitiikan teorian ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Rooliteoria luo yhteyttä toimijakeskeisen ulkopolitiikan tutkimuksen ja rakennelähtöisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen (Foreign Policy Analysis) välille. Kansainvälisessä politiikassa roolilla on perinteisesti viitattu valtion asemaan ja sen odotettuun käyttäytymiseen kansainvälisessä järjestelmässä suhteessa muihin valtioihin. Rooliteoriaa on lähestytty kansainvälisen politiikan tutkimuksessa rationalistisista ja konstruktivistisista lähtökohdista. Perinteisesti rationalistisessa katsannossa toimijoina ovat valtiot, jotka suhteuttavat itseään muihin toimijoihin konkreettisten voimavarojensa keskinäisen jakautumisen perusteella asettuen näin omalle paikalleen kansainvälisessä järjestelmässä roolinsa suhteen. (Breuning 2011, 17–18.) Konstruktivistisessa eli vuorovaikutuksellisessa teoriassa toimijan rooli rakentuu ja kehittyy kognitiivisena prosessina vuorovaikutuksessa toimijan sosiaalisen ympäristön kanssa (Aggestam 2006, 13). Toimijan rooli, eli minäkäsitys (self) koostuu sisäpuolesta I ja ulkopuolesta Me. Minäkäsityksen sisäpuoli I edustaa minäkäsityksen syvintä osaa, johon toimija ei voi vaikuttaa tietoisesti, mutta joka ilmenee sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Minäkäsityksen ulkopuoli Me muodostuu toimijalle välittyvästä muiden toimijoiden I:n tulkinnasta. Toimijan käsitys itsestään, eli rooli, rakentuu siis vuorovaikutuksessa Me:n ja I:n välillä. (Harnisch 2011, 11.) Konstruktivistisessa rooliteoriassa toimijoiden roolinmuodostuksen kansainvälisen politiikan todellisuudessa määrittää toimijan materiaalisten voimavarojen ja sisäisten prosessien (I) vuorovaikutus yhdessä muiden toimijoiden odotuksiin sen toiminnasta (Me). Roolinmuodostuksesta kumpuavasta toimijan roolikäsityksestä seuraa tässä katsannossa sen määrittelemää toimijan toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Breuningin mukaan kansainvälisen politiikan tutkimuksen rooliteoreettinen analyysi on näkemyksiltään pohjimmiltaan konstruktivistinen (Breuning 2011, 25.) 2.3.1. Rooliteorian operationalisointi Artikkelissa National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy kuvaillaan valtioiden roolikäsityksen muodostumista kansainvälisessä ympäristössä (Holsti 1970). Holsti havainnollistaa toimijoiden roolinmuodostamista analysoimalla 18 valtion korkeimpien päätöksentekijöiden 972 virallista puhetta ja löytää niiden perusteella todisteita 17 erilaisesta
  • 24. 20 omaksutusta ulkopoliittisesta roolista, joista yksi valtio saattaa ilmentää samanaikaisesti useampaa kuin yhtä (Holsti 1970, 259), (Liite 1). Holsti selittää valtioiden ulkopoliittisen roolikäsityksen (role conception) ja toistuvien sille ominaisten toimintatapojen omaksumisen olevan seurausta toimijaa (ego) kohtaan muiden toimijoiden (alter) kohdistamista rooliodotuksista (role expectations). Roolikäsitys on Holstin mukaan toimijan käsitys omasta paikastaan osana kansainvälistä poliittista ympäristöä, jonka perusteella se toteuttaa kansainvälispoliittista rooliaan havaittua asemaansa vastaavin päätöksin ja toimin (role enactment), (Holsti 1970, 240). Toimijoiden harjoittaman ulkopolitiikan eroavaisuuksia voidaan Holstin mukaan selittää seurauksena niiden toisistaan poikkeavista roolikäsityksistä. Holstin rooliteorian analyyttinen kehys (Holsti 1970, 240) Holstin rooliteoria voidaan nähdä valtion sisäisen ja ulkoisen toiminnan vuorovaikutuksen keskeisyydestä johtuen pohjimmiltaan konstruktivistisena. Teoria antaa hyviä työkaluja valtion ulkopoliittisen toiminnan analyyttiseen tutkimukseen, mutta tutkittaessa kansainvälispoliittista toimintaa 2000-luvun institutionalisoituneessa maailmassa Holstin teorian valtio– ja päätöksentekijäkeskeisyyden ei katsota itsessään riittävän tämän tutkielman tarkoitusperien saavuttamiseen. Artikkelissaan Holsti määrittää valtion ulkopoliittisen
  • 25. 21 toiminnan ensisijaisiksi määrittäjiksi päätöstentekijöiden tekemän roolinmäärityksen, valtion sisäiset tarpeet ja intressit, sekä ympäröivän todellisuuden merkittävät tapahtumat ja kehityskulut (Holsti 1970, 243). Holstin teorian mukaan yhteisöllisen normin, eli alterin, kuten tässä tutkielmassa UNFCCC:n muiden osapuolten ja kansainvälisen yhteisön, vaikutus väistyy siis tarvittaessa toimijan sisäisten tekijöiden ja motiivien, eli egon, tieltä roolinmuodostuksessa. Holstin teoriassa National Role Conception sivuuttaa alterin, eli muiden toimijoiden kohdistamien rooliodotusten vaikutuksen toimijan roolinmuodostukseen asettaen sen toissijaiseksi tekijäksi ulkopoliittisen toiminnan selittämisessä. 2.3.2. Moderni rooliteoria Artikkelissaan Conceptualising the Minefield: Role Theory and Foreign Policy Learning Sebastian Harnisch kritisoi sitä, että Holstista lähtien alan tutkijat ovat tutkineet roolinmuodostusta ainoastaan valtioiden johtavien päätöksentekijöiden toiminnan seurauksena ohittaen taustalla vaikuttavat demokraattiset ja byrokraattiset tekijät. Varhaiset rooliteoreetikot Holsti mukaan lukien näkivät roolinmuodostamisen egon dominoimana ja alterin pienemmässä roolissa johtuen verrattain heikoista instituutioista ja vasta kehittymässä olleesta keskinäisriippuvuusajattelusta. Tällöin päätöksentekijöiden havainnot kansallisesta roolinmuodostuksesta olivat avaintekijöitä valtion roolinmuodostamisen ymmärtämiseen päätöksentekijöiden määritellessä suhteellisen vapaasti valtiollisen roolikäsityksen sisällöt. Nykyaikainen rooliteoreettinen analyysi vaatii myös kansainvälisen järjestelmätason ja muiden toimijoiden ottamista huomioon pelkän egon hallitseman yksilötason sijasta analysoitaessa toimijoiden ulkopoliittisten roolikäsitysten muotoutumista. (Harnisch, 2012.) Modernin rooliteorian katsannossa varsinaisena analyysin tasona toimii koko kansainvälinen järjestelmä. Kansainvälisen järjestelmän rakenteiden ja yksittäisten toimijoiden ulkopoliittisen roolinmuodostuksen välille pyritään muodostamaan siltaa analysoimalla toimijoiden jatkuvaa itsensä suhteuttamista kansainväliseen järjestelmään. Toimijat muodostavat ulkopoliittiset roolinsa suhteessa sisäisiin identiteetin ja kulttuurin lähteisiinsä, käyttäen hyväkseen myös konkreettisia voimavarojaan. Samalla toimijan roolinmuodostukseen vaikuttaa kognitiivinen perspektiivi, eli päätöstentekijöiden muuttuvat käsitykset valtion asemasta kansainvälisessä järjestelmässä. (Breuning 2011, 26.)
  • 26. 22 Harnischin esittelemässä interaktionistisessa katsannossa valtiot ja muut kansainväliset toimijat ovat sosiaalisia rakenteita, jotka muokkaavat sisäisten päätöksentekijöidensä ja lainsäätäjiensä institutionaalisia rooleja, jotka puolestaan muokkaavat valtion ulkopolitiikkaa. Institutionalisaatiolla, kansainvälisellä työnjaolla ja demokratisaatiolla voidaan perustella se, että sekä sisäiset (ego) ja ulkoiset (alter) odotukset voivat vaikuttaa toimijoiden roolikäsitysten muotoutumiseen tasavertaisesti. (Harnisch, 2012, 49.) Aggestam esittää toimijoiden ja rakenteiden välille vielä linkkiä, jotta toimijan ulkopoliittisiin valintoihin vaikuttava institutionaalinen näkökulma voidaan ottaa rooliteoreettisessa analyysissä huomioon (Aggestam 2006, 14). Instituutiot, kuten UNFCCC, osallistuvat myös toimijoiden roolinmuodostukseen, koska toimijoiden odotetaan toimivan tietyillä tavoilla tietyissä instituutioissa. Instituutioihin määrittyneet normit, pelisäännöt ja odotukset rajoittavat toimijoiden käyttäytymistä. Roolit opitaan ja sosialisoidaan instituutioissa neuvottelujen interaktiivisessa vuorovaikutusprosessissa ja ne ovat moninaisia ja alati muuttuvia. Toimijat määrittelevät roolejaan laskelmoivasti ja tavoitehakuisesti vuorovaikutuksessa preferenssiensä ja institutionaalisten rajoitteiden välillä. Ulkopoliittinen roolinmuutos voidaan havaita seuraamalla, mille rooleille toimijan identiteettidiskurssi milloinkin antaa tai ei anna arvoa. (Aggestam 2006, 16.) Analyyttinen kehys roolianalyysille (Aggestam 2006, 26)
  • 27. 23 2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa Muodollisen ja epämuodollisen institutionalisoitumisen jatkuvan lisääntymisen seurauksena rooleja muodostavat valtiot ja ei-valtiolliset toimijat kohtaavat jatkuvasti kasvavan määrän ulkoisia rooliodotuksia erilaisilta tahoilta. Toimijat ilmentävät vaihtelevia rooleja valtioita ja ei- valtiollisia toimijoita, alueellisia organisaatioita, sekä kansainvälistä yhteisöä kohtaan. Globalisaation ja keskinäisriippuvuuksien lisääntyessä institutionalisaatio pakottaa toimijat toisaalta mukautumaan institutionaalisiin rajoitteisiin ja pelisääntöihin, mutta toisaalta ilmentämään useita erilaisia kansainvälisiä, valtioidenvälisiä ja globaaleja rooleja, jotka eivät ole välttämättä toistensa kanssa yhteensopivia. Lisääntynyt omaksuttujen roolien välinen monimutkaisuus voi johtaa institutionaaliseen muutokseen. (Harnisch, 2012, 49.) Toimijoiden roolit ovat melko pysyviä, koska niiden tehtävänä on määrittää päätöksentekijöille selkeitä ja jatkuvia toimintatapoja. Tietyissä tilanteissa toimijoiden roolikäsitykset voivat kuitenkin kohdata muutoksia. Toimijat muuttavat roolikäsityksiään ja roolin mukaan käyttäytymistään maksimoidakseen hyödyn, turvatakseen legitimiteettiään ja sisäistäessään uusia arvoja ja normeja toimintaansa lisääntyneen informaation vaikutuksesta. Toimijoiden roolikäsitysten ajoittaisen muutoksen yhden selityksen muodostavat niitä kohtaan alterin toimesta kohdistuvat ja mahdollisesti keskenään ristiriitaiset rooliodotukset, jotka ovat omiaan aiheuttamaan toimijalle rooliensisäisiä ja roolienvälisiä konflikteja. Roolikäsitysten muutos voi olla reaktio roolikäsitysten sisäisiin tai niiden välisiin konflikteihin. (Harnisch 2011, 256.) Roolikonflikti syntyy, kun toimijan ilmentämät hallitsevat roolikäsitykset ovat keskenään ristiriidassa. Toimijan ilmentämät roolit syntyvät erilaisissa institutionaalisissa sisäpoliittisissa ja ulkopoliittisissa konteksteissa. Usean roolikäsityksen samanaikainen ilmentäminen eri areenoilla johtaa väistämättä ilmennettyjen roolien välisiin epäselvyyksiin ja kompromisseihin, jotta alterin toimijaan kohdistamiin kilpaileviin rooliodotuksiin voitaisiin vastata. (Aggestam 2006, 23.) Toimijan todellisen roolikäsityksen sekä alterin sitä kohtaan osoittamien odotusten välillä tapahtuvaa ristiriitaa on kutsuttu roolirasitukseksi (role strain). Roolirasitusta esiintyy, kun toimija joutuu toimimaan jonkin alterin odotuksia vastaan (esim. Wehner 2016, 65). Roolikonfliktin ja roolirasituksen seurauksena toimija pyrkii muodostamaan uusia roolikäsityksiä, tai muokkaamaan jo olemassa olevia roolikäsityksiään ratkaistakseen niitä kohtaan kohdistettujen odotusten ja ulkopoliittisen minäkuvan väliset ristiriidat.
  • 28. 24 Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan muutos nähdään seurauksena sitä ohjaavien roolikäsitysten muutoksista. Toimijan roolikäsitysten muutos nähdään seurauksena mahdollisista ulkopoliittisista rooliensisäisistä tai välisistä roolikonflikteista ja suhtautumisesta alterin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan, kuten Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle muiden toimijoiden ja instituutioiden, eli alterin niihin kohdistamien, toisistaan potentiaalisesti eroavien rooliodotusten seurauksena. Toimijan itsestään kuvastamat ulkopoliittiset roolikäsitykset ovat tuloksia prosessista, jossa ego suhteuttaa itseään jatkuvasti maailmanpoliittisiin trendeihin ja muiden toimijoiden eli alterin sitä kohtaan osoittamiin vaatimuksiin ja odotuksiin kansainvälisessä järjestelmässä. Roolikonflikti aiheuttaa toimijalle roolirasitusta reaktiona kilpaileviin rooliodotuksiin, kun toimija joutuu toimimaan alterin odotuksia vastaan. 2.4 Aineiston valinta Tässä tutkielmassa käytetään analysoitavana aineistona Kiinan virallisten edustajien puheita UNFCCC:n Conference of the Parties –kokouksista. Tutkielmassa pyritään löytämään aineistoista vastaukset tutkimuskysymyksiin etsimällä Kiinan ilmastoneuvotteluissa esittämien puheiden ilmentämien roolikäsitysten ja maan ulkopoliittisten roolikäsitysten yhtäläisyyksiä, eroja ja muutoksia. Kiinan aiemmin ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset määritellään käyttäen hyväksi alan aiempaa tutkimusta (esim Johnston 2003; Fravel 2005; Mingjiang, Li 2009; Jiang, Zhang 2015; Buszynski 2013). Kiinan ulkopolitiikasta laaditun aikaisemman tutkimuksen aineiston vertailua tässä tutkielmassa tehtävän puheiden sisällönanalyysin kanssa voidaan perustella sillä, että esimerkiksi tutkielman premisseille merkittävä Pariisin ilmastokokous on tapahtunut lähihistoriassa, jolloin myös sitä käsittelevää vertaisarvioitua kirjallisuutta ja tutkimusta on saatavilla vähän. Kiinan toiminnan ilmastokokouksissa saattamiseksi vertailukelpoiseksi tutkimuksen aikajänteellä Pariisin ilmastokokouksen kanssa vertailtavaksi puheeksi valikoitui Kööpenhaminan COP15– kokouksessa pidetty puhe vuodelta 2009. Hu Jintaon hallintokaudella pidettyyn kokoukseen kohdistettiin suuria odotuksia, mutta kokous ei saavuttanut sitovaa ilmastosopimusta muun muassa Kiinan vahvan esiintymisen seurauksena (esim. Christoff 2010), ja se tarjoaa näin hyvän vastakohdan yleisesti onnistumisena pidetylle Pariisin ilmastokokoukselle.
  • 29. 25 3. ANALYYSI Tässä luvussa analysoidaan Kiinan Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten puheissaan ilmentämiä roolikäsityksiä ja verrataan niitä maan ilmastoneuvottelujen ulkopuolella harjoittaman ulkopolitiikan roolikäsityksiin. Kiinan ilmastoneuvotteluissa ja ulkopolitiikassa tapahtuneen toiminnan muutoksen syitä ja mekanismeja pyritään havainnollistamaan modernin rooliteorian keinoin Holstin määrittelemien roolikäsitysten erityispiirteiden toimiessa analyysia ja kategorisointia avustavana työkaluna. Roolikäsitysten määritelminä käytetään Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy löytämiä roolikäsityksiä. Holstin määrittelemiin pohjautuvia roolikäsityksiä on hyödynnetty aiemminkin rooliteoreettisessa tutkimuksessa tuloksellisesti, (esim. Grossman 2003; Shaddox 2012) joten niiden katsotaan riittävän tulosten saavuttamiseen tässäkin yhteydessä etenkin tarkkailtavien ja vertailtavien ulkopoliittisten areenoiden toisistaan poikkeavien erityispiirteiden ansiosta. Sisällönanalyysin tavoitteena on löytää Kiinan ilmastoneuvottelujen puheissa ilmenneitä todisteita niissä ilmenevien roolikäsitysten eroavaisuuksista ja muutoksesta. Sisällönanalyysin jälkeen Kiinan vastaavan aikavälin roolikäsitykset pyritään tunnistamaan maan valtioidenvälisestä diplomatiasta aikaisemman tutkimuksen perusteella. Tämän jälkeen käydään läpi eri toimijoiden ja instituutioiden asettamien rooliodotusten ja muiden rooliteoreettisten mekanismien vaikutuksia, joihin suhtautuminen ja mukautuminen on vaikuttanut Kiinan roolikäsitysten muutoksiin edellä mainituilla areenoilla. Pyrittäessä määrittämään Kiinan ulkopoliittisia roolikäsityksiä vuorovaikutuksessa kansainvälisen yhteisön kanssa ja kansainvälisissä regiimeissä voidaan huomio kiinnittää useaan seikkaan. Tässä yhteydessä Kiinan roolikäsityksiä näyttäisivät määrittävän yhtäältä maan harjoittaman edunvalvonnan laatu ja sen ilmentämän yhteistyökykyisyyden taso. Regiimiyhteistyöhön osallistuminen ja kansainvälisen oikeuden mukaan toimiminen voidaan nähdä osoituksena kansainvälisen yhteisön normien noudattamisesta, sekä kasvavasta institutionalisoitumisesta ja yhteistyökykyisyydestä. Toimijan oman etunsa ajaminen ja kansainvälisen yhteisön normeja vastaan toimiminen ilmentävät alentunutta yhteistyökykyisyyttä ja heijastavat sen mukaisia roolikäsityksiä. Holsti on artikkelissaan määritellyt jaon yhteistyökykyisyyttä ja konfliktihakuisuutta ilmentävien roolikäsitysten välille (Holsti 1970, 293).
  • 30. 26 Kiinan ajamat tavoitteet regiimissä ja suhtautuminen regiimin muihin osapuoliin luovat kuvaa sen ulkopoliittisista roolikäsityksistä. UNFCCC:n neuvotteluissa vuosien saatossa ilmentyneiden jakolinjojen johdosta on mielekästä tarkastella Kiinaan kohdistuvien rooliodotusten lähteinä, eli alterina kehittyneitä Annex-maita ja toisaalta G77:n edustamia kehittyviä maita. Kiinan roolikäsitysten määrittämiseen käytettiin COP-kokouksissa esiintyneistä puheista juonnettuja kysymyksiä, joilla haettiin Kiinan puheista vastauksia ilmastosopimuksen laatimista koskeviin tärkeimpiin kysymyksiin. Ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävien globaaliongelmien käsittelemisestä puhuttaessa korkeimmalla mahdollisella foorumilla puheiden sävy on väistämättä ylevää ja ihmiskunnan yhteistä tulevaisuutta, sekä yhteistyötä painottavaa. Tarkastelemalla seuraavia kysymyksiä voidaan puheista kuitenkin poimia esiin tärkeimpiä tekijöitä liittyen Kiinan roolikäsityksiin. 1. Ketkä ovat syyllisiä ilmastonmuutokseen? 2. Mihin konkreettisiin tavoitteisiin ilmastosopimuksen tulisi tähdätä? 3. Mikä on Kiinan panos ilmastosopimuksen syntymisessä? 4. Miten kestävä ilmastosopimus voidaan saavuttaa? Näiden kysymysten perusteella voidaan analysoida Kiinan ulkopoliittista minäkuvaa ilmastokokousten puheissa ja määrittää eri tahoja kohtaan esiintyviä päätöksentekijöiden käsityksiä maan ulkopoliittisista rooleista ilmastoneuvotteluissa. Vertailemalla ilmastoneuvotteluissa esiintyviä roolikäsityksiä keskenään ja muiden ulkopoliittisten roolikäsitysten kanssa voidaan paljastaa Kiinan ulkopoliittisten roolikäsityksien väliset modernin rooliteorian peräänkuuluttamat mahdolliset roolikonfliktit, ristiriidat ja alterin rooliodotukset, joiden ratkaiseminen on johtanut muutoksiin Kiinan ulkopoliittisessa toiminnassa. Ulkopoliittisten roolikäsitysten omaksuminen johtaa niiden mukaiseen ulkopoliittiseen toimintaan ja löydösten perusteella voidaan näin vetää johtopäätöksiä omaksuttujen roolikäsityksistä seuraavan roolinmukaisen toiminnan vaikutuksista Kiinan menneeseen ja tulevaan ulkopoliittiseen linjaan.
  • 31. 27 3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15, 2009 Hu Jintaon Kiinan ilmastopolitiikka on jatkumoa 1990–luvulta lähtien peräisin olevista tutkielmassa aiemmin läpikäydyistä kehityskuluista. Kööpenhaminassa 7.-18.12.2009 pidettyyn COP15-kokoukseen oli suunnattu suuria odotuksia yleissitovan ilmastosopimuksen saavuttamisen suhteen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat ja erityisesti Kiina sai osakseen syytöksiä sopimusprosessin häiritsemisestä kulissien takana ja G77-valtioiden käyttämisestä nukkeinaan oman etunsa ajamiseksi varjoista (Christoff 2010, 646). Huolimatta yhteistyöstään COP–johtoportaan kanssa alustavan sopimuksen laatimisessa Kiina vuoti isäntämaa Tanskan laatiman alustavan sopimuksen julkisuuteen kritisoiden sitä samalla ankarasti (Vihma 2010, 6). ”Takahuoneessa” valmisteltu teksti oli omiaan vähentämään kehittyvien maiden luottamusta Annex-maihin jo ennen neuvottelujen alkua. Seurauksena osapuolten välisestä luottamuspulasta COP15–kokouksen tuloksena oli sopimuksen sijasta vesitetty poliittinen lausunto, joka laadittiin suurimmilta osin Annex-maiden johdolla ja joka jäi mielekkäiden uudistusten käyttöönoton suhteen hyödyttömäksi. Kööpenhaminan ilmastokokouksen puheessaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao toteaa aluksi ilmastonmuutoksen olevan koko ihmiskuntaa uhkaava globaali haaste. Seuraavissa lauseissaan Wen Jiabao kuvailee monipuolisesti ja pikkutarkasti maan itsenäisesti toteuttamia ilmastonmuutosta ehkäisemään pyrkiviä hankkeita. Puheen viimeisenä osiona toimii lista tekijöistä, jotka tulee Kiinan mukaan ottaa huomioon sopimusta laadittaessa. “The past 30 years have seen remarkable progress in China's modernization drive. Let me share with you here that China has taken climate change very seriously in the course of its development. Bearing in mind the fundamental interests of the Chinese people and mankind's long–term development, we have exerted unremitting effort and made positive contribution to the fight against climate change.” (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao tekee puheessaan alusta alkaen selväksi, että Kiina on tehnyt monipuolisia sijoituksia ja nähnyt paljon vaivaa kansainvälisistä sopimuksista riippumattoman ja omaehtoisen ympäristöpolitiikan saralla. Kiina oli ensimmäinen kehittyvä maa, joka implementoi kansallisen ilmastonmuutoksenvastaisen ohjelman. Kiina on tehnyt suuria edistysaskelia energiansäästön ja saasteiden vähentämisen suhteen. Kiinalla on
  • 32. 28 kansainvälisesti suurin uusiutuvan energian kasvutrendi ja se omaa suurimman ihmisten istuttamien metsien pinta–alan maailmassa. “China has a 1.3 billion population and its per capita GDP has only exceeded 3,000 U.S. dollars. According to the U.N. standards, we still have 150 million people living below the poverty line and we therefore face the arduous task of developing the economy and improving people's livelihood. China is now at an important stage of accelerated industrialization and urbanization, and, given the predominant role of coal in our energy mix, we are confronted with special difficulty in emission reduction. However, we have always regarded addressing climate change as an important strategic task.” (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao perustelee Kiinalle asetettavien päästörajoitusten vaikeutta maan pyrkimyksillä edistää taloutta ja kansalaistensa hyvinvointia kivihiilen hallitsemalla teollisuudella, mutta toteaa Kiinan toimivan tästä huolimatta mahdollisimman vastuullisesti olosuhteet huomioon ottaen. ”If we all agree that carbon dioxide emissions are the direct cause for climate change, then it is all too clear who should take the primary responsibility. Developing countries only started industrialization a few decades ago and many of their people still live in abject poverty today. It is totally unjustified to ask them to undertake emission reduction targets beyond their due obligations and capabilities in disregard of historical responsibilities, per capita emissions and different levels of development. Developed countries, which are already leading an affluent life, still maintain a level of per capita emissions that is far higher than that of developing countries, and most of their emissions are attributed to consumption. (Wen, Jiabao 2009) Wen Jiabao puolustaa kehittyneiden maiden, joiden joukkoon Kiina myös puheessa identifioituu, historiallista oikeutta kehittää teollisuuttaan ja tuomitsee sitovien päästörajoitusten harkitsemisen näille toimijoille kritisoiden samalla Annex-maiden suhteessa korkeampia hiilidioksidipäästöjä, jotka ovat peräisin kulutuksesta kehityksen sijaan. Kehitysmaiden hiilidioksidipäästöt ovat niiden selviämisen kannalta elintärkeitä (survival emissions), tai Annex-maista sinne kauttakulkeutuneita. Annex-maiden vastuulla on tehdä suuria leikkauksia hiilidioksidipäästöihinsä, sekä avustaa taloudellisesti ja teknologisesti kehittyviä maita mukautumaan ilmastonmuutokseen siltä osin, miten ne siihen pystyvät.
  • 33. 29 “The Kyoto Protocol has clearly set out the emission reduction targets for developed countries in the first commitment period by 2012. However, a review of implementation shows that the emissions from many developed countries have increased rather than decreased. And the mid–term reduction targets recently announced by developed countries fall considerably short of the requirements of the Convention and the expectations of the international community.” (Wen, Jiabao 2009) Annex-maita syyllistetään epäonnistumisesta Kioton sopimuksen asettamien päästörajoitusten saavuttamisen suhteen ja kansainvälisen yhteisön kokemasta pettymyksestä. “The international community should make concrete and effective institutional arrangements under the Convention and urge developed countries to honor their commitments, provide sustained and sufficient financial support to developing countries, speed up the transfer of climate–friendly technologies and effectively help developing countries, especially small island states, least developed countries, landlocked countries and African countries, strengthen their capacity in combating climate change.” (Wen, Jiabao 2009) Viimeisessä kappaleessa Wen Jiabao velvoittaa kehittyneitä maita UNFCCC:n alaisen kehittyvien maiden ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun rahoituksen ja teknologian siirron tehostamiseen. Loppukaneettina Wen Jiabao ilmoittaa Kiinan hallinnon asettaneen maalle vastikkeettomia päästörajoituksia vapaaehtoisesti ja toteaa maan kunnioittavan sanojaan konkreettisella toiminnalla. Kiinan COP15–puheessa Annex-maat luetaan pääsyyllisiksi ilmastonmuutokseen ja ensisijaisesti velvollisiksi ilmastoregiimin tavoitteiden ja sitovan sopimuksen saavuttamisessa. Kiina puolustaa puheessa kaikkien kehittyvien maiden oikeutta talouskasvuun ja kestävään kehitykseen. Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä rahan ja teknologian allokoimiseen kehittyville maille ja syvien päästörajoitusten asettamiseen Annex-maille. Kiina on puheen mukaan tehnyt asemastaan suurena kehitysmaana seuraavasta toimintavajeesta huolimatta paljon epäitsekästä työtä ilmastonmuutosta vastaan ja näkee itsensä oikeutettuna talouskasvunsa jatkumiseen. Ilmastosopimus voidaan Kiinan näkökulmasta saavuttaa, kun UNFCCC:n osapuolten väliset kehityskuilut on tasoitettu oikeudenmukaisesti.
  • 34. 30 Kehittyväksi maaksi puheessa lukeutuvan Kiinan puhe ajaa voimakkaasti maan ja sen kehittyvistä maista koostuvan liittolaisryhmittymän suhteellisia etuja ilmastoregiimissä. Sisäisen kehityksensä jatkuessa on Kiinan kilpailukyvylle hyödyllistä, mikäli se, tai sen liittolaiset eivät saa osakseen talouden toimintaa rajoittavia päästörajoituksia ja pahimmat kansainväliset taloudelliset kilpakumppanit saavat. Perusteluna vaadituille taloudellisille avustuksille ja kilpailijoiden rajoituksille käytetään oikeudenmukaisuuteen ja historiallisiin epäkohtiin liittyviä tekijöitä. Kiina painottaa oman toimintansa tärkeyttä globaaliongelman ratkaisemisessa ja kuvailee omaehtoisesti ilmastoasioissa ottamiaan edistysaskelia, kuin tuodakseen resursseiltaan ja lähtökohdiltaan vahvemmat, samoissa edistysaskeleissa Kiinan näkökulmasta epäonnistuneet Annex-maat häpeään. Aiemmin luvussa mainittu neuvottelujen vesittäminen ja jarruttaminen ilmenevät puheen ajoittaisesta kärjekkyydestä ja tarkoituksenmukaisesta vastakkainasettelusta. Rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan puheessa huomio kiinnittyy kahteen kuvastettuun roolikäsitykseen ylitse muiden. Identifioituessaan kehittyväksi, toimintakyvyltään vajaaksi maaksi, joka on kuitenkin pyrkinyt ja pystynyt tekemään merkittäviä uhrauksia globaaliongelman ratkaisemiseksi voidaan yhdeksi puheessa ilmeneväksi roolikäsitykseksi lukea vastuullisen kehitysmaan, eli Holstin jaottelun mukaan Examplen rooli. Puolustaessaan kehittyvien maiden intressejä niiden joukossa resursseiltaan ilmastoregiimin vaikutusvaltaisempien kehittyneiden maiden intressejä vastaan Kiina omaksuu puheessaan kehittyneiden maiden linjauksia vastustavan Anti–Imperialist Agentin roolikäsityksen. (Liite 3) Kokonaisvaltaisesti puheen voidaan nähdä kuvastavan Kiinan pyrkimystä päästä liittolaisineen hyötymään ilmastoregiimin tarjoamien kannustimien tuomista eduista suhteessa liittoumansa kilpakumppaneihin, joille kohdennetaan vaatimuksia varsinaisista toimenpiteistä. 3.2. Pariisin ilmastokokous COP21, 2015 Pariisissa 12.12.2015 hyväksytty COP21–sopimus on kaikkia 195 sopimuksen allekirjoittanutta UNFCCC:n jäsenvaltiota hiilidioksidipäästöjen leikkauksiin velvoittava asiakirja. Sopimustavoitteeksi vakiintui maapallon vuosittaisen lämpötilan nousemisen hidastaminen alle kahteen celsiusasteeseen. 188 sopimusosapuolta laati sopimusta varten kansalliset ilmastonmuutossuunnitelmat tarvittavine leikkauksineen ja konventio sitoutui vahvistamaan kehittyvien maiden kestävän kehityksen rahoitusta entisestään. Pariisin
  • 35. 31 sopimusta on kutsuttu historialliseksi onnistumiseksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ja se on hyvä esimerkki regiimin tavoitteiden edistymisestä seurauksena osapuolten yhteistyöstä ja kompromisseista (esim. The Guardian 2015). “Work Together to Build a Win–Win, Equitable and Balanced Governance Mechanism on Climate Change” (Xi, Jingping 2015) Xi Jingpingin Pariisin kokouksessa pitämä puhe on sävyltään sovitteleva ja kaikkien osapuolten hyödyn lisääntymistä painottava. Puhe painottaa ylläolevaa otsikkoaan myöten regiimin osapuolten välistä yhteistyötä sopimusratkaisun löytämiseksi. Xi Jingping muistuttaa puheen alussa, että Pariisin kokouksen tarkoituksena on löytää kunnianhimoisia, tasapainoisia ja globaaleja ratkaisuja ihmiskunnan kestävän kehityksen saavuttamiseksi. “The agreement should put effective control on the increase of atmospheric concentration of greenhouse gases and set up incentive mechanisms to encourage countries to purse green, circular and low–carbon development featuring both economic growth and an effective response to climate change.” (Xi, Jingping 2015) Esimerkkilauseen mukaisesti puheessa sopimusosapuolten syyllistäminen ja mustavalkoisuus ovat tiessään ja ilmastonmuutoksesta vastuulliset tahot nimetään ainoastaan ”maiksi” ilman etuliitteitä. Käydessään läpi ehtoja onnistuneen sopimuksen luomiselle Xi Jingping painottaa laajaa osanottoa ja globaalia yhteistoimintaa erityisesti kehittyvien maiden rahoituksen ja teknologisen avustuksen tehostamiseksi tehden silti selväksi, että kaikkien toimijoiden panostusta ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan. ”We should create a future of win–win cooperation, with each country making contribution to the best of its ability. For global issues like climate change, a take– more–give–less approach based on expediency is in nobody's interest. The Paris Conference should reject the narrow–minded mentality of "zero sum game" and call on all countries, the developed countries in particular, to assume more shared responsibilities for win–win outcomes.” (Xi, Jingping, 2015) Xi Jingping sanoo Kiinan COP21–puheessaan kirjaimellisesti irti suhteellisten etujen tavoittelusta regiimin sisällä ja artikuloi, että kaikilla sopimukseen sitoutuvilla osapuolilla on pelkästään voitettavaa sitoumuksillaan. Kiina tunnustaa puheessaan kehittyvien ja
  • 36. 32 kehittyneiden maiden välisten erilaisten vaatimusten olevan historiallisesti perusteltavissa, mutta painottaa jokaisella toimijalla olevan jotain annettavaa sopimuksen saavuttamiseksi. “In the past few decades, China has seen rapid economic growth and significant improvement in people's lives. However, this has taken a toll on the environment and resources. Having learned the lesson, China is vigorously making ecological endeavors to promote green, circular and low–carbon growth.” (Xi, Jingping 2015) Kiina ottaa puheessa itse vastuuta suuren talouskasvunsa aiheuttamista suurista hiilidioksidipäästöistä ja maan saavutuksia ilmastopolitiikan saralla luetellaan vasta tässä viitekehyksessä, vastauksina maan menneisiin virheisiin regiiminsisäisen kilpailun sijaan. “Over the years, the Chinese government has earnestly fulfilled its policy commitments of South–South cooperation regarding climate change to support developing countries, especially the least developed countries, landlocked developing countries and small island developing states, in confronting the challenge of climate change.” (Xi, Jingping 2015) Aiemmin kehittyväksi maaksi identifioitunut Kiina ottaa Pariisin kokouksen puheessaan osakseen kehittyvien maiden taloudellisen ja teknologisen tukijan roolin ja luettelee itse ajamiaan kehittyviä maita ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa hyödyttäviä hankkeita. Kiinan COP21–kokouksessa pitämässä puheessa ilmastonmuutoksesta vastuussa ovat ensisijaisesti Annex–maat ja Kiina, mutta toisaalta kaikki muutkin sopimusosapuolet. Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä kehittyville maille suuntautuvan taloudellisen ja teknologisen avustuksen tehostamiseen. Puheessa Kiina osoittaa tärkeää rooliaan kehittyvien maiden taloudellisena tukijana sopimuksen ulkopuolella ja se voidaan nähdä näiden tasavertaisen liittolaisen ja puolustajan sijasta pikemminkin suuremmat voimavarat omaavana kehittäjänä. Kiina pyrkii puheessaan välittämään G77–liittolaistensa intressit mukaan sopimukseen yläpuolelta. Kööpenhaminan ilmastokokouksessa toteutunut voimakas kehittyneiden maiden syyllistäminen ilmastonmuutoksesta ja vaatimukset yksipuolisista leikkauksista ja tukiohjelmista ovat vaihtuneet maan vastuunottoon regiimin tavoitteiden saavuttamisessa ja maltillisempaan, globaalia yhteistyötä painottavaan kieleen. Konkreettisten toimien vaatimista ainoastaan kehittyneiltä mailta ja näiden kilpakumppanina esiintymistä ei ilmene. Puheessa
  • 37. 33 mainitaan toistamiseen, että kestävän ilmastosopimuksen saavuttaminen on kaikkien osapuolten kykyjensä mukaan suorittamien toimintojen tulos. Kiinan Annex–maille itsestään kuvastamina roolikäsityksinä voidaan Pariisin neuvotteluissa nähdä Annex–maiden ja G77- blokin näkemyksiä sovittelevasti yhteen saattava Mediator–integrator ja kehittyville maille tukensa antava Developer. (Liite 5) 3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa Kiinan aiemmin mainituissa yhteyksissä tapahtuneet ulkopoliittisten roolikäsitysten muutokset voivat olla rooliteoreettisessa katsannossa seurauksia toimijoiden (alter) sen ulkopoliittista minäkuvaa (ego) kohtaan kohdistaneista keskenään kilpailevista rooliodotuksista. Toimijan ulkopoliittiset roolikäsitykset aiheuttavat toimijan toistuvaa ja yhdenmukaista ulkopoliittista käyttäytymistä. Toistuva yhdenmukainen käyttäytyminen voi muuttua erinäisistä syistä. Toimija voi muuttaa roolikäsityksiään suhteuttaakseen toimintaansa muiden toimijoiden vaatimuksiin ja odotuksiin, sekä reagoidakseen maailmanpoliittisiin trendeihin ja akuutteihin tapahtumiin sisäisten rooliristiriitojen muodostumisen välttämiseksi. Ristiriitojen eli roolikonfliktien välttämiseksi roolin sisältö voidaan määritellä uudelleen tai se voi muuttua kokonaan. Kiinan tapauksessa merkkejä roolikonflikteista ja niiden ratkaisemisesta roolikäsitysten muutoksilla voidaan löytää sen harjoittaman ulkopoliittisesta ja ilmastopoliittisesta toiminnasta ja tämän lisäksi näiden tasojen välisestä vuorovaikutuksesta. Seuraavaksi vertaillaan näiden tasojen sisäisten ja niiden välisten roolikäsitysten eroja, sekä selityksiä niiden muutoksille Kiinan ulkopolitiikassa. 3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen Luvussa 1.4. kuvatun Hu Jintaon johdolla toteutetun Kiinan ulkopolitiikan pääasialliset ohjenuorat perustuivat maan häiriöttömän ja rauhanomaisen kasvun takaamiseen. Kiistojen ratkaisu diplomaattisin keinoin, sisäiseen kehitykseen keskittyminen ja pyrkimys estämään ulkopuolisten toimijoiden vaikutuksia määrittävät eniten maan roolikäsityksiä tältä ajanjaksolta. Tutkielmassa aiemmin kuvattu ”Kiinan mallin” mukainen ulkopolitiikka edustaa parhaiten ulkopoliittisia, enimmäkseen yhteistyökykyä ilmentäviksi määriteltyjä rooleja Active Independent, Regional–Sub System Collaborator, sekä Internal development. (Liite 2)
  • 38. 34 Niin ikään luvussa 1.4. kuvailtu Xi Jingpingin johdolla toteutettu Kiinan ulkopoliittisen profiilin nostattaminen vuodesta 2012 eteenpäin omaa suuria eroja edeltäjänsä linjan kanssa. Uudenlainen pyrkimys alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen luo kuvaa Kiinan tahdosta omaksua aikaisempaa merkittävämpi ja aktiivisempi rooli. Tämä voidaan nähdä seurauksena rauhallisen kehityksen mahdollistamasta maan voimavarojen kasvusta, jonka on katsottu jo saavuttaneen tavoitteensa. Pyrkimys uuteen suurvaltadiplomatiaan osoittaa Kiinan tarvetta oman lisääntyneen merkittävyytensä kansainväliselle tunnustamiselle. Käytännössä Kiinan valmiudet sen virallisissa selonteoissaan linjaaman multilateralismin ajamiseen on konfliktin myötä kyseenalaistettu ainakin eurooppalaisessa tutkimuksessa huolimatta termin pitkän linjan asemasta Kiinan virallisessa ulkopoliittisessa retoriikassa ja Kiina onkin toiminut enimmäkseen yksipuolisesti erityisesti suhteissaan Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa. Kiina ei ole kokenut voivansa luottaa muiden toimijoiden hyvään tahtoon ja on valmistautunut toimimaan yksin tavoitteidensa saavuttamiseksi. (Scott 2012, 42.) Kiinan roolikäsityksen Hu Jintaon (Liite 2.) ajan sisäisen kehityksensä turvaajasta Xi Jingpingin (Liite 3.) ajan vahvaksi alueelliseksi toimijaksi voidaan rooliteoreettisessa katsannossa nähdä seurauksena Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten muodostaman alterin sitä kohtaan uudessa Tyynenmeren strategiassaan kohdistamista odotuksista. Yhdysvallat ja sen liittolaiset kohdistivat Kiinaa kohtaan rooliodotuksia vähäisestä alueellisesta strategisesta tekijästä johtuen sen lähihistorian kiistojen rauhanomaisista ratkaisuista, sisäisen kehityksen turvaamiseen keskittymisestä ja vaikutusvallan levittämisestä lähinnä taloudellisin ja kulttuurisin keinoin ja alueellisesta puuttumattomuudesta. Alueellisen vaikutusvallan lisäämisen uskottiin oletettavasti seurauksena tästä olevan riskitöntä ja Kiinan vastauksen siihen totutun passiivinen. Kiinan hiljalleen kohonnut kansallistunne loi päätöksentekijöille paineita vaikutusvaltaisempien ja järkkymättömien roolikäsitysten muodostamiseen (Scobell & Scott 2013). Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen pyrkinyt strategia poiki Kiinassa vastareaktion ja maa adoptoi uuden ulkopoliittisen doktriinin. Yang Jiechin (Yang, Jiechi 2013) kohdittain kirjoituksessaan kuvaama uusi ulkopolitiikka muodostui pääasialliseksi ohjenuoraksi ja Kiina alkoi toimia alueellisen koskemattomuutensa turvaamiseksi proaktiivisesti esimerkiksi uudistamalla syvänmeren laivastoaan, ottamalla tiukemmat asemat rajakiistoissa ja pyrkien samalla osoittamaan harjoittamallaan aktiivisella
  • 39. 35 diplomatialla olevan oletettua varteenotettavampi alueellinen ja kansainvälinen tekijä siitä seuraavien konfliktienkin uhalla. Kiinan omien valmiuksiensa rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa loppui havainnoitujen uhkakuvien muodostumiseen ja maa muutti roolikäsityksiään alueellisen johtajan, Regional Leader, rooliin oikeuttaakseen jatkossa tarvittaessa rajojensa ulkopuolelle tehdyt interventiot kehityksensä ja suvereniteettinsa turvaamiseksi. Tasapainottaakseen Yhdysvaltojen lisääntyvää vaikutustaan etupiirissään ja haastaessaan kokemansa uhan Active Independent - roolin rinnalle nousi Holstin konfliktihakuiseksi määrittelemä Regional Protector. Kiinan roolikäsitysten voidaan näin katsoa sen harjoittamassa ulkopolitiikassa muuttuneen vähemmän yhteistyökykyisiksi. 3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön Kiinan COP15 -kokouksen puheessaan ilmentämät roolikäsitykset voidaan nähdä seurauksena toistensa kanssa ristiriitaisten rooliodotusten ratkaisusta. Kööpenhaminan ilmastokokoukseen kohdistuneet suuret odotukset asettivat tutkielmassa aiemmin mainituista syistä tärkeän veto- pelaajan aseman omaavan Kiinan roolikonfliktiin, jossa sen piti tehdä valinta roolikäsitystensä suhteen. Ilmastoneuvotteluissa vahvana kumppanina aiempina vuosina toimineet G77 -maat toivoivat Kiinalta jälleen kehittyvien maiden johtavan edunvalvojan roolia ja Annex-maat olivat valmiita kutsumaan maailman suurimman hiilidioksidisaastuttajan mukaan ottamaan vastuuta universaalien päästörajoitusten sisällyttämiseen sopimukseen. Kiina ratkaisi neuvotteluissa itseensä kohdistuneet ristiriitaiset rooliodotukset ottamalla Annex-maiden ajamien universaalien päästörajoitusten tässä yhteydessä edustamaa ”imperialismia” voimakkaasti kehittyvien maiden kanssa vastustavan, itsekin ilmastonmuutoksen seurausten uhrin ominaisuudessa olevan kehittyvän maan roolin. Sitovat päästörajoitukset nähtiin esteenä kehittyvien maiden historiallisesti oikeutetulle talouskasvulle. Estämällä Kööpenhaminan sopimusneuvotteluja Kiina osti lisää aikaa myös oman jarruttoman taloudellisen kehityksensä jatkumiselle ja vältti sopimsmyönnytyksistä seuraavia arvovaltatappioita. Sopimusneuvotteluissa Kiina ja kehittyvät maat pyrkivät syyllistämään Annex-maat syviin leikkauksiin, jonka seurauksena Kiina ja sen liittolaiset hyötyisivät suhteellisesti regiimistä
  • 40. 36 oman taloudellisen kilpailukykynsä jatkaessa kasvuaan niiden seurauksena. G77-maat saivat seurauksena Kiinan kanssa tehdystä yhteistyöstä neuvotteluissa toistuvasti taakseen G77:ssä ennennäkemättömän taloudellisen ja poliittisen voiman omaavan toimijan. Kiina sai G77- myönteisen roolin ilmentämisensä seurauksena taakseen suuren viiteryhmän valtioita, joiden tukea se tarvitsi neuvotteluissa. Kuten tutkielmassa aiemmin mainittiin, G77-ryhmää myötäilevän roolin omaksuminen voidaan nähdä yhtenä syynä siihen, ettei Kiinan suuria hiilidioksidipäästöjä ollut tuomittu täysin ilmastoneuvotteluissa. Kiina pyrki myös osittain ratkaisemaan Annex-maiden tämän vastuullisuutta kohtaan osoittamat rooliodotukset. Paikatakseen julkisuuskuvaansa ja korostaakseen kyvykkyyksiään kehittyvän maan roolistaan huolimatta toisaalta välttäen arvotappiot ja toisaalta kuin nolatakseen Annex-maita ja niiden ajamia sopimusehtoja, Kiina projisoi Kööpenhaminassa itsestään roolikäsitystä kansainvälisenä malliesimerkkinä omaehtoisen ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan saralla. (Liite 4.) Kööpenhaminan ilmastokokouksen jyrkän esiintymisensä seurauksena Kiina nähtiin yhtenä suurimmista syyllisistä sitovan ilmastosopimuksen syntymisen estymisessä. (esim. Christoff 2010) Kiinan toiminta Annex-maiden odotuksia vastaan COP15–kokouksessa aiheutti roolirasitusta maan petettyä Annex-maiden odotukset neuvottelujen tavoitteiden onnistumisesta (esim. Vihma 2010), eli Kiinan tapauksessa vastuullisuuden kasvusta ja sitoutumisesta regiimin tavoitteisiin, mutta takasi toisaalta maan ja sen liittolaisten taloudellisen tukemisen jatkumisen ja esti sen talouskasvuun vaikuttavat leikkaukset. Pariisin kokouksessa pitämässään puheessa Kiina oli valmis ottamaan vastuuta sitovan päästörajoitussopimuksen aikaansaamiseksi. Vastatakseen Annex-maiden vastuullisen roolin odotuksiin Kiina pyrki puheessaan luomaan itsestään kuvaa omat suhteelliset etunsa sivuuttavana, mutta G77-liittolaisensa edut edelleen huomioon ottavana välittävänä toimijana Annex-maiden ja G77-maiden intressien välillä. Kiina pyrki puheessa turvaamaan edelleen kehittyvien maiden oikeuksia kestävään kehitykseen vaatimatta niitä enää erityisesti itselleen. G77 oli tottunut odottamaan Kiinalta vahvaa edunvalvonnallista roolia, joka estäisi kehittyvien maiden suhteellisten etujen sivuuttamisen vahvempien sopimusosapuolten toimesta. Luvussa 1.3. kuvaillun G77-maiden blokin yhteneväisyyden asteittaisen hajautumisen todettiin johtuneen blokin sisäisen taloudellisen eriarvoisuuden kasvamisesta ja sopimusetujen epätasaisesta kasautumisesta G77:n korkean talouskasvun maille. Kiina ratkaisi puheessaan roolikonfliktin nousemalla G77-maiden liittolaisen roolista niitä taloudellisesti ja
  • 41. 37 teknologisesti avustavan Developerin rooliin, kuin paikatakseen omatoimisesti niille päästörajoitussopimuksen potentiaalisia taloudellisesti haitallisia vaikutuksia ja estääkseen eriytymisen niiden yhteydestä neuvotteluissa. (Liite 5.) Developerin roolin omaksuminen voidaan nähdä myös mukautumisena Kiinaa kohtaan kohdistettuihin syytöksiin uuskolonialismin harjoittamisesta legitimoimalla läsnäolo esimerkiksi Afrikassa ja kehittyvän maan statuksen käyttämisestä etujen haalimiseen suuresta talouskasvusta huolimatta. (Gu, Jing & Humphrey, John 2008, 280) Kasvattamalla vastuunottoaan kansainvälisessä ilmastoregiimissä Kiina reagoi itseään kohtaan aiemmin ilmastoneuvotteluissa kohdistettuihin rooliodotuksiin vastuuttomasta, enimmäkseen kansallisesta edustaan kiinnostuneesta, itsensä toistuvasti kehittyväksi maaksi huomattavista voimavaroistaan huolimatta määrittävästä merkittävästä saastuttajasta. Kiina pyrki näin täyttämään siihen sen voimavarojen johdosta varsinkin 2000–luvulla kohdistetut kasvavan kansainvälisen vastuullisuuden odotukset. Kiinan linja ilmastoneuvotteluissa lähenteli tältä osin aiemmin lähinnä Annex-maiden regiimissä ajamia tavoitteita. Luopumalla kehittyvän maan asemansa erityisestä painottamisesta puheessaan suhteessa Kööpenhaminan puheeseen Kiina ilmaisi omien voimavarojensa ja kyvykkyyksiensä kehittymisen ja Annex-maiden voimavarojen ja kyvykkyyksien tason lähestymistä ottaen osaltaan konkreettisesti yläpuolelta johtavan roolin G77-maiden saattamisessa onnistuneeseen yleissitovaan ilmastosopimukseen eli tehtävään, joka oli aiemmin varattu Annex-maille ja niiden rahoittamille avustus- ja teknologiasiirtoprojekteille. Regiimiyhteistyöhön sitoutuminen ja sen tavoitteiden edistäminen tuo jokaiselle sopimusosapuolelle absoluuttisen hyödyn lisääntymistä ja nostaa samalla sitoutuneen toimijan institutionalisoitumisen astetta. Sitovien päästörajoitusten hyväksyminen asetti ensimmäistä kertaa regiimin ylhäältä määrittämiä rajoitteita Kiinan talouden toiminnalle ja kasvulle, mutta mahdollisti toisaalta luvussa 2.1. kuvaillun neoliberaalin institutionalismin mukaisessa katsannossa sen pehmeän vaikutusvallan ja julkisuuskuvan kehittymistä kansainvälisessä yhteisössä. Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä tapahtuneet roolikäsitysten muutokset voidaankin nähdä Kiinan liikkeenä yhteistyökykyisempään suuntaan ilmastoregiimissä, joka ilmentää tältä osin Kiinan kohonnutta institutionalisoitumisen astetta verrattuna aikaisempaan.